"Lähden, koska en tiedä mitä muutakaan tekisin"

Hehe, tällä kertaa voin ihan rehellisesti todeta unohtaneeni, että minulla on blogi. Ei ole ollut sitä pientä nakuttavaa syyllisyydentuntoa takaraivossa, joka yrittää muistutella että joskus pitäisi kirjoittaa. Eikä mitään muutakaan. Jo pääsiäislomalla ennustamani lukuvuodenloppukiireet olivat varsin kiireiset, joten aivokapasiteettia ei ole riittänyt tällaisiin asioihin. Eipä sikäli, kirjoitustöitä oli noiden viimeisten viikkojen aikana niin paljon että vaikka aikaa olisikin riittänyt, ei monen tunnin esseennaputtelun jälkeen bloggaaminen olisi varmasti tuntunut kovin innostavalta muutenkaan. Pieni paniikki pääsi kyllä iskemään, kun töitä vain riitti ja riitti, eivätkä ne tuntuneet vähentyvän edes tekemällä. Yliopistoihmiset varmasti nauraisivat säälivästi kirjoitustöiden määrälle täällä, mutta kun itse on ehtinyt tottua käytännönläheiseen AMK-meininkiin joka harvoin edellyttää yli viiden sivun kirjoitustöitä, tuntuivat tämän kevään esseet, oppimispäiväkirjat sun muut aika massiivisilta. Nyt kaikki on kuitenkin tehty, esseet palautettu ja tentit suoritettu. Kesälomaksikin tätä kai voisi nimittää. Kesän läsnäolo täällä on vielä aika kyseenalainen asia, ja ilmeisesti Suomessa on nykyään säännöllisesti 10-15 astetta lämpimämpää kuin täällä, mutta olemme mekin saaneet joitakin aurinkoisia ja lämpimähköjä päiviä jo. Lomatunnelmiinkaan en ole vielä oikein päässyt. Ensimmäiset päivät menivät pitkälti kotona lojuessa ja vapautta ihmetellessä. Sitten iski luonnollisesti stressi siitä, että yhtäkkiä elämästä hävisivät kiireet ja velvoitteet ja aikataulut kertaheitolla. Kävin ihmettelemässä koulua, jonka käytävillä ei näkynytkään ketään, ja tuntui tyhjältä. Tällä viikolla on onneksi luvassa kavereiden resitaaleissa ravaamista, joten pääsen hetkeksi vielä pois tyhjän päältä.

Suomeen pitäisi palata reilun kolmen päivän kuluttua, eikä se vieläkään tunnu todelta. Vähän olen saanut siivottua, lajiteltua tavaroita ja kannettua roskia ulos, mutta sen kummempia valmisteluja en ole suorittanut. Tilanne taisi olla hyvin samankaltainen myös tänne lähtiessäni, mutta tunnelma on hyvin erilainen. Syksyllä jännitti ja pelotti niin paljon, mutta se kuului asiaan. Olinhan lähdössä seikkailulle! En tiennyt tuleeko vuodesta elämäni paras, elämäni pahin vai jotain siltä väliltä, mutta tiesin että se tulee olemaan erilainen kuin mikään siihen mennessä. Se tuntui hyvältä. Suurin syy siihen, miksi alun perin hain opiskelijavaihtoon, oli tarve päästä pois omasta arjesta ja kokea jotain erilaista. Tuntui siltä, että se on välttämätöntä - siitä huolimatta, että elämässäni lähes kaikki oli erittäin hyvin. Oli koulupaikka, opiskelu meni ihan hyvin ja tuntui enimmäkseen mielekkäältä. Oli - ja on toki edelleen - ihanat ystävät ja perhe. Oli koti, harrastukset, innostukset ja kiinnostukset. Silti tuntui siltä, että olen jumissa. Vika oli ehkä enemmän omassa päässä kuin ympäristössä, mutta tunsin kiertäväni kehää ja pyörittäväni samoja vanhoja kriisejä vuodesta toiseen ilman mitään edistystä tai kehitystä. Ajattelin, että uusi ympäristö ja sen mukanaan tuomat uudet haasteet ja ajatukset saattaisivat olla se huuhtelu, jota mieleni kaipaa. Tästä syystä lähteminen ei missään vaiheessa tuntunut väärältä ratkaisulta, vaikka ajoittain olinkin kauhuissani. Joku osa minua jaksoi muistuttaa, että tätä minä tarvitsen.
Olen vuosikaudet suhtautunut aika kyynisesti kaikenlaisiin itsensäetsimismatkoihin. Ympäristö ja ihmissuhteet voivat muuttua, mutta itsestään ei pääse eroon vaikka juoksisi kuinka kovaa ja kauas. En sanoisi, että mielipiteeni on täällä varsinaisesti muuttunut - samojen kotoisten ongelmien kanssa olen vääntänyt täälläkin. Ne ovat kuitenkin ilmenneet vähän erilaisissa asioissa, ja jollain tavalla olen ehkä löytänyt uusia tapoja ratkaista tai ainakin käsitellä niitä. Vieraassa ympäristössä tuntuu olevan myös helpompi huomata, kuinka paljon on oppinut ja kasvanut viimeisen kuuden vuoden, ja toisaalta pelkästään tämän vuoden, aikana. Kääntöpuolena pitää kyllä todeta, että jos oma minäkuva on kovin hatarissa kantimissa, ei vaihtoon lähteminen välttämättä ole se paras ratkaisu (tai voi se ollakin, en voi puhua kuin omasta puolestani). Omassa tapauksessani tipahdin sosiaalisiin ympäristöihin, joissa on monissa asioissa hyvin eri meininki kuin kotona, ja olen joutunut vääntämään täällä ulkopuolisuuden tunteen kanssa enemmän kuin vuosikausiin Suomessa. Vaikka täällä ikään kuin aikuisia ollaankin, voi sopeutumisen ja mukautumisen paine olla kova, eikä minun ole vaikea kuvitella että joillekin ihmisille se tarkoittaa joustoa omissa arvoissa ja persoonassa. Välillä olen miettinyt sitäkin, olenko minä tosiaan niin erilainen kuin keskimääräinen vaihto-opiskelija, vai onko ero enemmänkin siinä, että minun sisäinen metsäsissini ei suostu muuttamaan arvojaan ja käytöstään Erasmus-standardien mukaiseksi. Näistä kriiseistä uskallan väittää selvinneeni voittajana, ja siitä suuri kiitos kuuluu ihanille koti-ystävilleni, jotka ovat jaksaneet muistuttaa etten ole niin omituinen kuin täällä voisi välillä luulla. Toki ajan kuluessa olen löytänyt täältäkin ihmisiä, jotka ovat iloisesti aivan yhtä omituisia. Ja se on yksi parhaista asioista, joita olen täältä saanut.

Ehkä jossain vaiheessa kirjoittelen enemmänkin siitä, mitä täällä on tullut koettua ja opittua. Nyt taidan tietää vain sen verran, että olen äärettömän tyytyväinen lähtöpäätökseeni. Tällä hetkellä yritän navigoida ihmeellisessä tunteiden ristiaallokossa - toisaalta on jo kova ikävä Suomea ja ihmisiäni siellä, mutta tästä elämästä irrottautuminen tuntuu mahdottomalta tehtävältä. Tosiasia kuitenkin on se, että perjantaina laskeudun Suomeen ja tulen sinne jäädäkseni. Muutamaksi vuodeksi nyt ainakin. Ja taas pitää vain toivoa, että sopeudun.

Vuodenaikoja ei näe kalenterista

Ai niin, minulla on blogi! Kivaa! Jotenkin kummasti se muistuu mieleen aina silloin, kun pitäisi kirjoittaa jotain ihan muuta (katson sinua, musiikkiterapiaessee joka on tällä hetkellä olemassa pelkkänä tiedostonimenä). Näissä koulutehtävissä ei mätä mikään muu kuin se, että olen aivan umpisurkea aloittamaan mitään. Varsinainen kirjoitustyö on ihan mukavaa, mutta mielen tyhjentäminen, töihin ryhtyminen ja ennen kaikkea lähteiden metsästäminen on minulle tolkuttoman hankalaa joka ikinen kerta. Kaiken maailman reflective journalit ynnä muut kirjoitusmuotoiset avautumissessiot ovat tästä syystä vähemmän tuskaisia, mutta auta armias kun pitäisi oikeasti mönkiä sinne kirjastoon, etsiä ne kolme aihetta sivuavaa kirjaa ja penkoa kustakin se sivu, jolla ehkä viitataan jotenkin esseeaiheeseen... Tai vaihtoehtoisesti haarukoida läpi satoja googleosumia! Akateemisessa kärsivällisyydessäni on aika reilusti parantamisen varaa.

Bloggaustauko on ollut pitkä, mutta siihen väliin on mahtunut kai enimmäkseen arkea. Kouluvuosi kiitää eteenpäin hurjaa vauhtia, ja loppukin alkaa jo häämöttää. Vietän tällä hetkellä kahden viikon pääsiäislomani viimeisiä päiviä. Kouluun paluun jälkeen edessä on noin kuusi (en laskenut, heitin arvion) viikkoa armotonta tykitystä. Sitten kokeet ja sitten menoksi. Tuntuu hullulta. Tämä vuosi on mennyt niin nopeasti! Totta kai minulla on tässä vaiheessa jo kova ikävä Suomea, kotia ja ihmisiä, mutta toisaalta tästäkin on tullut vähän koti. Pahinta on se, että kun lähden takaisin Suomielämään, en voi enää palata tähän elämään jota nyt elän. Kun lähden, se lakkaa olemasta. Eihän Cork mihinkään katoa, ja CSM ja tämä talokin oletettavasti pysyvät pystyssä ilman minun apuani. Mutta elämäntilanteet, ihmiset - ne katoavat. Tietenkin voin tulla käymään täällä, mutta jo ensi vuonna kaikki vaihto-opiskelijakaverit ovat poissa. Ensi keväänä valmistuvat ne CSM:läiset, joiden vuosikurssilla olen. Sen myötä on poissa jo aika iso osa sitä Corkia, jossa nyt asun. Minä en ole hyvä lopuissa enkä varsinkaan lopullisuudessa, joten tämä musta pilvi vähän pimentää kevättäni.

Kevät on toki suhteellinen käsite sekin. Pääsiäispyhät olivat täällä kylmempiä kuin joulupyhät. Asiaa ei varsinaisesti auta se, että meidän asuntomme palasi syksyiseen lämmityksettömään tilaansa ennen pääsiäistä. Kylmähän täällä oli syksylläkin, mutta nyt ollaan jo hyvin lähellä asuinkelvottomuutta. Äitini ja siskoni vierailivat täällä ja pääsivät todistamaan jääkaappiolosuhteitani, minkä tuloksena minun pikkuista huonettani lämmittää äidin hankkima pikkuinen sähköpatteri. Minua lämmittävistä villa-asusteista nyt puhumattakaan! Kyllä, olen lähettänyt aiheesta sähköpostin vuokraisännällemme. Ei, siihen ei ole kuulunut vastausta.
Kotona on muutenkin vähän ankea tunnelma. Kämppis R on asunut täällä  nyt kaksi kuukautta, eikä ole sinä aikana siivonnut kertaakaan. Ei myöskään vienyt roskia. Tiskikoneen tyhjensi ehkä kerran. Että tämäntyyppinen kämppis taas minulla. Tiettyä yhtäläisyyttä on havaittavissa myös hänen ja muinaisen Lahti-kämppikseni, Mykän Norjalaisen välillä. Ei oikein puhu hän, tai siis ei ainakaan minulle. Jos sanon hei, kämppis R hymähtää jotakin. Jos en sano hei, niin ei sano kyllä hänkään. Kun en käy hänen kanssaan minkäänlaista keskustelua ikinä, on aika hankalaa vain marssia kaverin huoneeseen ja sanoa, että voitkos siivota senkin saastainen loisieläjä. Ja kun minä nyt olen nössö. Jos asuisimme kahdestaan, minä luultavasti siivoaisin pitkin hampain ja valittaisin tilanteesta Facebookissa, ihan vain siksi että inhoan siivoamista huomattavasti vähemmän kuin konflikteja. Kämppis H sen sijaan on periaatteen ihminen. Siinä ei ole mitään pahaa, ja H:n kaltaiset ihmisethän saavat elämässä tahtonsa läpi, eivät minun kaltaiseni. Tämä periaatteellisuus on kuitenkin johtanut siihen, että asuntomme on jatkuvassa asemasotatilassa. Jos R ei tee kotitöitä vuorollaan, ei tee myöskään H. H:n periaatteellisuus ulottuu niin pitkälle, että hän kieltää myös minua tekemästä niitä. Tämän noidankehän ansiosta meillä on parhaimmillaan ollut yksi satsi likaisia tiskejä koneessa ja toinen tiskipöydällä, koska kukaan ei katsonut asiakseen ostaa konetiskiainetta. (Spoileri: Minä ostin lopulta vaikka oli R:n vuoro. Salasin asian H:lta.) Toisaalta H:lla on myös riittävästi selkärankaa, että hän puhui asiasta R:lle ennen kuin lähti itse reissuun. Asian piti ratketa. Ei ratkennut, asunto on edelleen siivoamatta. Nyt alkaa jo oikeasti tuntua siltä, että vian täytyy olla minussa enkä vain tajua sitä. Onko todella mahdollista, että päädyn johdonmukaisesti asumaan hankalien, lievästi vastuuttomien ihmisten kanssa ihan vain sattumalta?

Muuten on kyllä todettava, että elämässä ei ole meneillään mitään huikean jännittävää tällä hetkellä. Eikä siinä mitään, välillä on tasaisuus on ihan mukavaa. Koulutyöt kuumottelevat vähän ikävästi ihan vain siinä mielessä, että niitä on niin paljon. Opetusharjoittelua on jäljellä enää kaksi kertaa, ja vaikka hauskaa on ollut, on pakko myöntää että odotan viimeistä kertaa innolla. Sen verran vaivannäköä vaatii tuntisuunnitelmien oikeaoppinen kirjaaminen ja raportoiminen, sen verran stressiä aiheuttavat ne kerrat, joina opettajamme tulee opetusta seuraamaan ja painostavasti tuijottamaan. Konsertteja on toki luvassa, mutta niistä suurin osa ei vaadi minulta kovin suurta henkilökohtaista panosta. Viime kevääseen verrattuna meno on siis suorastaan rentoa. Nyt toivon vain, että parina viime päivänä koettu aurinkoinen sää ei ole yksittäistapaus, vaan merkki siitä että jonkinlainen kevät saataisiin tänne sateiselle saarellekin.

Pidän kuoroista, opettamisesta ja hyvistä kirjoista. En pidä kämppisruletista enkä pettymyksellisistä kirjoista.

Blogikirjoittelu ei koskaan tunnu niin houkuttelevalta kuin silloin, kun pitäisi kirjoittaa koulutehtäviä... Hetki sitten päädyin kuitenkin siihen pisteeseen, että huomasin keksineeni normaalille englanninkielen sanalle aivan hämärän ja järjettömän kirjoitusasun huomaamatta siinä mitään ihmeellistä, joten nyt lienee hyvä hetki vaihtaa kieltä ja siirtyä muutenkin vähän rennompaan tyylilajiin.

Tällä viikolla ei ole ollut koulua ollenkaan, koska olisihan aivan kohtuutonta olettaa että me jaksaisimme opiskella joulun jälkeen enemmän kuin kolme viikkoa yhteen menoon. Oikeasti tämän midterm-tauon aikaisuus johtuu ennen kaikkea pääsiäisen aikaisuudesta, mutta on tämä silti ollut jotenkin hämmentävää. Töitä tälle viikolle olisi kyllä riittänyt, mutta en voi väittää olleeni kovin aikaansaava. Nyt yritän näihin viimeisiin päiviin survoa kaikkea sitä tiedonhakua, kirjoittamista ja harjoittelemista, joka olisi pitänyt jakaa järkevästi ja tasaisesti koko viikolle. Aikuisena oleminen on siitä tylsää, että lisäksi pitäisi siivota talo ja pestä kamalasti pyykkiä ja hoitaa kaikkia päivittäisasioita. Arki on joskus aika tylsää.

Viime viikonloppuna sentään olin kuorokilpailuissa Dublinissa, siitä kirjoittelen joskus ehkä enemmänkin. Tähän hätään todettakoon, että vaikka olen maailman epäkilpailuhenkisin ihminen enkä muutenkaan usko paremmuusjärjestyksiin taiteessa, oli tapahtuma aika hauska. Molemmat kuorot joiden riveissä lauloin venyivät aika lailla parhaaseen mahdolliseen esitykseen, ja nautin laulamisesta paljon. Huono puoli tässä kahden kuoron systeemissä oli se, etten juurikaan ehtinyt kuulla muiden kuorojen esityksiä kun jouduin aina juoksemaan äänenavaukseen tai vaatteiden vaihtoon. Olisi ollut mukava nähdä ja kuulla muiden esityksiä ja, kun nyt kerran kilpailu oli kyseessä, yrittää hahmottaa mikä oli yleinen taso. Molemmat koulumme kuoroista pääsivät finaaliin ja toinen niistä sijoittui kokonaiskilpailussa toiseksi, eli näinkin mitattuna menestys oli ihan hyvä. Mistään valtavasta ottelusta ei ollut kysymys, kun osallistujakuoroja oli vain seitsemän tai kahdeksan, mutta oli silti mukava saada positiivista palautetta. Esiintyessä jotenkin muistin taas, miksi olen tällainen kuoronörtti ja miten paljon muiden kanssa laulamisesta voikaan nauttia. Nyt haluan tehdä sitä lisää. Tajusin myös sen, että nyt minulla on ainakin yksi asia jota minulla tulee olemaan viiltävä ikävä Suomessa. HALUAN laulaa kolmessa kuorossa, HALUAN laulaa sekakuoroissa. Tässä tilanteessa järki-ihminen nauttisi nykyhetkestä eikä surisi tulevia, mutta en voi olla vähän surematta näin etukäteenkin.

Viime viikolla alkoi kauan stressattu opetusharjoitteluni. Käyn irlantilaisen opiskelukaverini kanssa kerran viikossa katolisessa poikakoulussa pitämässä musiikintunnin luokalliselle kuusivuotiaita poikia. Siis todellakin luokalliselle; oppilaita on 22. Siis todellakin katolisessa poikakoulussa. Muskariryhmiin tottuneelle lasten määrä tuntui - ja tuntuu edelleen - aika hirvittävältä, mutta onneksi meitä opettajiakin on kaksi. Vaikka tuntisuunnitelma oli ollut kasassa jo hyvissä ajoin ja muutenkin sävelet olivat aika selvät, jäivät yöunet kieltämättä hyvin vähäiseksi ensimmäistä opetuskertaa edeltävinä öinä. Eniten pelotti englanniksi opettaminen. Suomeksi minulla on jo vähän opetuskokemusta ja tiedän että pystyn siihen. Lasten kanssa kuitenkin iso osa opettamisesta perustuu kykyyn reagoida, improvisoida ja saada lapset temmatuksi mukaan tuntiin. Kieli on aika tärkeä väline kun yrittää saada näitä asioita onnistumaan. Opettaminen on yleensä minulle aika luontevaa, pystyn olemaan oma itseni, juttelemaan lasten kanssa ja käyttämään huumoria. Mitä käy tälle kaikelle kun joudun miettimään sanomisiani, muotoilemaan niitä tarkemmin ja suodattamaan huolellisemmin? Itse tilanteessa kuitenkin hermoilut unohtuivat hyvin nopeasti. Juuri tästä syystä opettaminen on niin ihanaa - ei ehdi miettiä tai hermoilla tai ylianalysoida tai ylipäätään tuijotella omaan napaan. Toki minä olen se, joka heiluu luokan edessä puhumassa ja laulamassa ja demonstroimassa ja innostamassa kuin viimeistä päivää, mutta tosiasiassa pääroolissa ovat aina oppilaat. Opettaminen myös vie mennessään ja vaati täyden keskittymisen. Vaikka se voi välillä olla raskasta, on se myös vapauttavaa. On hienoa pystyä olemaan niin vahvasti hetkessä ja keskittyä vain ja ainoastaan siihen, mitä tekee. Minun aivoni hyrräävät usein ylikierroksilla ja sataa asiaa kerrallaan keskittymättä kunnolla mihinkään, mutta opetustilanteessa on niin paljon elementtejä ettei tilaa vain jää millekään ylimääräiselle. Ei edes sille normaalille apua-osaanko-nyt-ollenkaan-ja-mitähän-tuokin-minusta-ajattelee-ja-onkohan-minusta-tähän -soundtrackille joka usein pyörii taustalla. Voi kun pystyisikin arkielämässä päästämään samalla tavalla irti ikuisesta itsekeskeisyydestään!

Tuntuu, että täällä koulussa olemme valmistautuneet koko opetusharjoitteluun kauhean vakavilla naamoilla ja miettien vain sitä, mikä kaikki voi mennä pieleen ja miten kauheita asioita siitä seuraa. Vaikka tiedän, että pidän opettamisesta, olin vähän unohtanut sen täällä yleisen panikoinnin keskellä. (Ja todellakin, pari päivää ennen opetusharjoittelua näin ensimmäistä kertaa hämmentävän rennot irlantilaiset opiskelukaverini aivan hermona ja hädissään! Olin jo melkein lakannut uskomasta, että heillä on biologisia valmiuksia hermoilemiseen.) Siksi ensimmäinen opetusharjoittelukerta oli niin positiivinen kokemus - se sai minut muistamaan että opettaminen on parhaimmillaan erittäin hauskaa. Lapset ovat keskimäärin mukavaa porukkaa ja musiikki on hyvä asia. Huomasin myös sen, että vaikka olenkin superaloittelija, osaan jo jotain. Ja ihanista ihaninta - pojat, joiden suoritus alkulaulussa oli positiivisestikin ilmaistuna enemmän puhetta kuin mitään mistä voisi tunnistaa säveltasoja, lauloivat loppulaulun kauniisti ja niin nuotilleen kuin nyt kuusivuotiaat, musiikillisesti hyvin kokemattomat lapset vain voivat! Vaikka olen täällä esiintynyt ja tehnyt tenttejä ja kokeita ja ties mitä suorituksia, ei mikään ole tuntunut niin hienolta ja palkitsevalta kuin tuo pieni loppulaulu (okei, se Dublinin kuorofinaali pääsee hyvin lähelle, mutta silti). Vaikka opettaminen on edelleen jännittävää, nyt se myös innostaa. Kahdeksan viikon harjoittelu on lyhyt, mutta haluan siinä ajassa antaa luokallemme niin paljon musiikkia kuin he vain pystyvät vastaanottamaan!

***

Kuten Listassa jo totesinkin, kämppis M muutti pois. Emme hänen kanssaan ikinä suuremmin lähentyneet, joten ikävä ei ole suuri. Lähinnä huomaa, että talomme on aavistuksen verran siistimpi nyt kuin hänen asuessaan täällä. Ehdimme olla kämppis H:n kanssa pari viikkoa kahdestaan, kunnes sitten maanantaina törmäsin häneen keittiössä. "Muistatko kun sanoin viime viikolla että tänne oli muutama ehdokas uudeksi asukkaaksi?" "Joo?" "No, se irlantilainen tyttö muuttaa tänne tänä iltana." "Aha...?" Näin siis tuli taloomme kämppis R, aika yllättäen. Tähän asti hän on ollut vaitelias ja minä tunnetusti olen maailman surkein small talkaaja, joten koko ihminen on vielä vähän mysteeri minulle. Sen tiedän, että hän kokkaa aika lailla joka päivä. Kokkausmetodi on vanha kunnon käryttäminen, jota on harrastanut myös jokunen aikaisempi kämppikseni. Metodin yksityiskohdista en ole varma, mutta lopputulos on yleensä paksuhko savupilvi tai vähintäänkin erittäin voimakas haju, joka pakottaa tehotuuletukseen. En voi sanoa olevani kovin hyvilläni siitä, että kämppis R:n lisäksi taloomme muutti sinnikäs palaneen käry, mutta ehkä tästäkin selvitään.

Minulla on tähän ikään mennessä ehtinyt kertyä jo aika paljon kokemusta kodin jakamisesta enemmän tai vähemmän satunnaisten ihmisten kanssa. Parhaimmillaan olemme tulleet toimeen ja eläneet live and let live -tyyppisessä yhteisymmärryksessä, pahimmillaan kotielämä on ollut lähes sietämätöntä. (Kaikki varmasti muistavat ensimmäiset kämppikseni, legendaarisen vietnamilaiskaksikon... Minä ainakin muista elämäni loppuun asti.) Ikinä en ole kuitenkaan ystävystynyt tai tullut läheiseksi asuinkumppanini kanssa. Tiedän varmuudella, että on sellaisia ihmisiä joilla käy tuuri ja satunnaiskämppiksistä tulee hyviä ystäviä ja tärkeitä ihmisiä. Se on mahdollista! Omalle kohdalle tätä ei ole kuitenkaan osunut, ja usko alkaa vähän rakoilla. Minulla ei ole mitään havaintoa siitä, miten (tai edes missä kaupungissa) aion asua kun palaan Suomeen, mutta sen tiedän, että tämä vieraiden, itseni kanssa enemmän tai vähemmän yhteensopimattomien ihmisten kanssa asuminen tympii. Vaikka tarvitsenkin kipeästi oman oven, jonka voi laittaa kiinni kun tahtoo, olen myös sosiaalinen eläin ja pelkään että yksin jossain pikkuyksiössä nysvääminen saisi minut kiipeilemään seinille parissa kuukaudessa. Eikä toki unohdeta sitä, että yksiöt ovat budjettini tuolla puolen... Parasta olisi, jos voisin muuttaa saman katon alle yhden tai useamman sellaisen ihmisen kanssa, joista tiedän pitäväni ja joiden tiedän sietävän minua, vaikka tykkään lauleskella ja inhoan joskus tiskaamista. Käytännön seikat vain tuntuvat tulevan aina tämän järjestelyn tielle. Edessä on siis luultavasti taas tilanne, jossa voin vain sulkea silmät, toivoa parasta ja loikata tuntemattomaan.

***

Sain tänään luettua loppuun Erin Morgensternin kirjan The Night Circus, jonka aloitin varmaan marraskuun puolella tai viimeistään joulukuun alussa. Se tarttui kouraan kun vaeltelin Waterstonesilla hiplaamassa Buy one, get one half price -kirjoja ja muistin nähneeni siitä paljon positiivisia kommentteja. (En muuten tiedä, onko tämä pelkästään brittiläis-irlantilais-amerikkalainen ilmiö vai enkö ole Suomessa vain kiinnittänyt huomiota, mutta täällä kaikkien kirjojen kannet ja sisäkannet ovat täynnä superylistäviä kommentteja kaikista mahdollisista lähteistä. Kaikki kirjat ovat myös olleet ehdolla ainakin viiteen palkintoon, joista en ole ikinä kuullutkaan joten en tiedä, mitkä niistä ovat tärkeitä. Tämä johtaa siihen, että joka ikinen kirja vaikuttaa äärimmäisen merkittävältä, tärkeältä ja poikkeukselliselta, eikä minulla ole hajuakaan, mikä minun kannattaisi lukea. Hämmennyn. Tähän mennessä olen ostanut kaksi kirjaa joiden kannesta löytyy kehut pitämiltäni kirjailijoilta. En pitänyt kummastakaan.) Kun nyt vihdoin sain kyseisen teoksen loppuun, voin todeta että kirjamakuni ei ilmeisesti vastaa yleistä mielipidettä. Tarina alkoi kunnolla vetää vasta ihan loppuvaiheessa, mutta voin sanoa että siinä vaiheessa lähinnä odotin sen loppumista ja luin viimeiset luvut siksi ripeästi. Night Circus oli paljon kaunista pintaa ja hyvin vähän sisältöä. Kun se loppui, olin vihainen. Tuntuu, että minun on viime aikoina ollut mahdotonta löytää kirjoja, joista olisin pitänyt todella ja vilpittömästi. Viime vuosina en ole lukenut ollenkaan niin paljon kuin haluaisin, mutta vielä vähemmän olen törmännyt kirjoihin, jotka olisivat todella tehneet vaikutuksen. Halusin pitää The Night Circusista. Halusin pitää myös The Fault in Our Starsista paljon enemmän kuin pidin. Viimeisin George R. R. Martin oli enemmän projekti kuin lukukokemus. The Finkler Question on edelleen kesken, koska en vain tajua, mitä siitä pitäisi ajatella, enkä ole varma haluanko tajutakaan. J. K. Rowlingin The Casual Vacancy taitaa olla viimeisin kirja, johon todella rakastuin, mutta taidan olla aika yksin tämän näkemyksen kanssa. Minulle se teki sen, mitä haluan kirjan tekevän - pakotti ajattelemaan isoja ja tärkeitä asioita, pieniä ja tärkeitä asioita, suremaan maailman rumuutta, ihastelemaan sen kauneutta, nauramaan ja suuttumaan ja itkemään ja hymyilemään. Ei se toki ole ongelmaton tai täydellinen kirja, mutta minä satun pitämään siitä ja sain sen kanssa kokea pitkästä aikaa, miten ihanaa on ahmaista kirja parissa päivässä, kun siitä ei vain halua luopua. Sen jälkeen isoimmat kirjalliset ilot ovat irronneet vanhoista suosikeista. Angels in Americastakin ovat alkaneet sivut putoilla ahkeran lukemisen seurauksena. Haluaisin lisää sellaisia kirjoja, joita luen kunnes sivut irtoavat. Se tunne, kun löytää kirjan joka on kuin sielunkumppani ja paras ystävä, on niin hieno, sitä taiteen kuuluu saada aikaan! Lisää sanoista valmistettuja parhaita ystäviä minulle, kiitos!

PS. Rakastan listoja

1. Uusi lukukausi alkaa maanantaina, enkä ole vieläkään päättänyt, mitä kursseja aion käydä.
2. Tällä hetkellä silmälasini ovat niin lötkistyneessä tilassa, että ne yrittävät jatkuvasti heittäytyä alas naamaltani. Vaikeuttaa esimerkiksi nuoteista laulamista ja biljardin pelaamista.
3. Pelasin tänään biljardia ensimmäistä kertaa. Olin erittäin huono.
4. Tänään taisin myös liittyä kuoroon. Se on nyt kolmas kuoroni täällä, ja jotenkin luulen että jossain vaiheessa saattaa vähän kaduttaa noin niin kuin ajankäytön näkökulmasta. Se on sen ajan murhe.
5. Kämppis M on lähdössä pois. En sure.
6. Täällä sataa, sataa, sataa aina vain. Auto loiskautti lätäköllisen vettä päälleni kun seisoin kotioven edessä kaivamassa avaimia laukusta. City Councilin nettisivut uhkailevat rännällä ja jopa pakkasella, mutta ainakin tällä hetkellä täällä on +9 astetta lämmintä. Ei vaikuta todennäköiseltä.
7. Minulla on täällä kahdet kuulokkeet, ja kumpienkin oikea puoli on nykyään mykkä.
8. Luulen, että irlantilaisten miesten ihanuutta on vähän ylimainostettu.
9. Minua alkaa vähän itkettää, kun näen televisiossa kaunista brittiläistä maaseutua ja tietyllä tavalla ihana musiikki soi. Pahoja ovat esimerkiksi Downton Abbey ja tämä pätkä. (NUO KETUNPOIKASET.)
10. Monet asiat olisivat ehkä helpompia jos alkaisin vain juoda kaljaa, syödä lihaa, olla ekstrovertti ja ajatella asioista eri tavalla.
11. Mutta toisaalta tykkään olla tällainen, vaikka se tarkoittaisikin sitä että olen joskus outo ja hankala.
12. Ostin joululomalla niin järkyttävän hyvää teetä, että haluaisin järjestää massiiviset teebileet ja juottaa sitä kaikille.
13. Pitäisi laittaa sähköpostia kv-koordinaattorille, mutta jos laitan nyt, hän näkee että suunnittelen opintojani keskiyöllä. En tiedä, miksi ajatus vähän nolottaa.

Stressitasoja

Viime yönä nukahdin puoliksi läppärini päälle. Kello oli ehkä suunnilleen yksi yöllä. Olin lojunut sängyssä ja katsonut "tv:tä" tietokoneelta (oi Once Upon a Time, uusin guilty pleasureni), mutta siinä vaiheessa jo lopetellut sen, käynyt sammuttamassa valot ja sulkenut koneelta kaikki välilehdet yhtä lukuun ottamatta. Ilmeisesti sen viimeisen sulkeminen olikin sitten niin rankka tehtävä, että simahdin kesken. Heräsin kahdeksalta aamulla siihen, että tietokone piipitti hädissään. Näytöllä näkyi sisäänkirjautumissivu, salasanan kentässä pitkä rivi mystisiä merkkejä ja ilmeisesti kyynärpääni nojasi enteriin aiheuttaen koneparalle ahdistusta. Unisena ja hämmentyneenä kirjauduin sisään oikealla salasanalla ja totesin, että olin tosiaankin nukahtanut niin nopeasti, että nettikin oli jäänyt auki. Korjasin sitten koneen pois ja jatkoin tyytyväisenä unia, mikä olikin niin mukavaa, että kello oli melkein kaksitoista kun heräsin seuraavan kerran. Koulussa piti olla 13.15, minkä takia en ollut pannut kelloa soimaan. Eihän kukaan nuku puolenpäivän keskiviikkona...
Huolimatta siitä, että aamutoimet (aamu on tässä tapauksessa erittäin suhteellinen käsite...) piti suorittaa vähän suunniteltua ripeämmin, olin äärettömän iloinen. En edes muista, koska olisin viimeksi nukahtanut noin vain, ihan huomaamatta. Minä en ole hyvä nukahtamaan, mutta olen kyllä erittäin taitava stressaamaan ihan kaikesta, mikä puolestaan vaikeuttaa nukahtamista entisestään, paljon. Myös unessa pysyminen on tuottanut välillä haasteita. (Suurin osa tuttavista tietää nämä tapaukset - lukioaikana olin pari kertaa pukemassa takkia päälle ja lähdössä bussipysäkille, kun tajusin, että kello on kolme aamulla. Lahdessa olen joskus suorittanut aamutoimeni neljässä osassa tunnin-parin välein. Olen herännyt neljältä, syönyt päärynän ja mennyt nukkumaan. Näitä riittää.) Tänä vuonna joululomakin meni hermoillessa. Päivisin piti elää kiireistä ja ihanaa Suomi-elämää, joten kaikki Irlanti-asiat valtasivat pään vasta sillä hetkellä, kun olin sängyssäni, keskellä hiljaisuutta ja pimeää. Ei tullut kauheasti nukuttua, vaikka aamut venyivätkin hävyttömän myöhäisiksi. Eilen minulla sitten viimeinkin oli syyslukukauden viimeinen koe, jonka myötä kaikki suuret, välittömät stressinlähteet katosivat. Uusi lukukausi alkaa maanantaina, ja kyllähän minä tiedän, että sen myötä tulee heti paljon uusia haasteita ja stressaavia asioita, mutta jotenkin ne pystyy vielä torjumaan ja työntämään jonnekin hamaan tulevaisuuteen. Tämän ansiosta sain kunnon yöunet ensimmäistä kertaa aikoihin, ja tähän päivään heräämisessä oli kyllä vähän uudelleensyntymän tuntua.

Kun aloin miettiä tätä, tajusin että olen ollut stressaantunut aikalailla yhtäjaksoisesti suunnilleen elokuusta lähtien. Tänne tuleminen oli niin iso juttu ja siihen liittyi niin paljon uusia asioita, että alkusyksystä oli ihan ymmärrettävää olla vähän hepulissa. Sen jälkeen on toki ollut rauhallisempiakin hetkiä, mutta jotenkin koko syksyn ajan olin koko ajan aika jännittynyt. Ongelma ei oikeastaan ole edes se, että työtä olisi ollut kauhean paljon, vaan enemmänkin se, että kaikki oli niin epämääräistä. Ikinä ei oikein tuntunut siltä, että olisin tiennyt mitä teen. Kaikki piti aina selvittää ja kysyä ja ihmetellä, ennen kuin sen saattoi tehdä. Se on pidemmän päälle aika ahdistavaa. Täällä minulla ei ole niitä kiinnekohtia joihin voin luottaa Suomessa, vaan asioiden kanssa on aika yksin, varsinkin jos ei tiedä mistä niihin saisi apua tai tukea. Joululoman lähestyessä hämmennys vähän helpotti, mutta sen tilalle tuli ihan perinteinen koe-/yleinen suoritusstressi, jonka päälle vielä kasautui Suomessa käymisen jännitys. Aika kireänä olen siis ollut.

Viime vuoden teemaksi muodostui vähän huomaamattakin rohkeus. Olen ollut suurimman osan elämästäni aika arka, ja ulkomaille lähtö oli haave, jonka toteuttamisen edessä seisoi nimenomaan rohkeuden puute. Pelotti, että koti-ikävä on niin paha etten pysty kestämään sitä. Pelotti, etten selviä omillani, en tutustu kehenkään, en pärjää opinnoissa. Pelotti, että jos jätän kaiken sen hyvän mitä minulla on Suomessa, en saa tilalle mitään ja palaan kotiin huomatakseni, että olen pudonnut siellä kelkasta kokonaan. Tuntui siltä, että menetettävää oli aika paljon verrattuna siihen hyvään, mitä oli tarjolla. Ja silti päätin, että yritän lähteä. Vaikka Suomessa kaikki oli hyvin, tuntui siltä että olen jumissa samassa elämäntilanteessa ikuisesti, mikään ei koskaan muutu eikä mitään isoa tapahdu. Tietenkään tuossa tuntemuksessa ei ollut mitään järkeä jos sitä tarkastelee elämäni tosiasioiden kautta, mutta se ei myöskään suostunut menemään pois. Siinä vaiheessa muutoksen tarve ajoi ohi pelosta ja survaisi sen taka-alalle juuri siksi aikaa, että tein päätökseni. Olen niin onnellinen, että pystyin siihen.
Kesällä toimin pari kuukautta jalon postilaitoksemme palveluksessa, mikä tarkoitti käytännössä sitä, että kävelin ympäri aamuöistä Tikkurilaa yksinäni. Se oli ehkä parasta käytännön rohkeuskasvatusta. Alue ei ollut mitenkään erityisen paha, mutta siitä huolimatta vastaan tuli kaikenlaista. Voin sanoa, että aluksi välillä pelotti ja paljon, mutta siihenkin tottuu. Kun on pari kuukautta herätellyt sammuneita, keskustellut humalan eri tasoilla hengailevien tyyppien kanssa, kohdannut ihmisiä suviyössä ja astunut rappuun, jonka ovilasi on rikottu tiilellä, ei enää olekaan ihan niin pelottavaa eksyä vieraassa kaupungissa tai pyytää apua tuntemattomilta. Täällä ollessani olen joutunut tekemään pelottavia ja epämukavia asioita jatkuvasti ja selvinnyt aina jotenkin (kyllä, kaltaiselleni ujoilijasurkimukselle pelottavia asioita ovat esimerkiksi laulukoe, ekstra-avun pyytäminen opettajalta ja illanvietto tuntemattomien ihmisten kanssa). Pakko myöntää, että olen aika ylpeä tästä kaikesta. Niinpä minua houkuttaisi kovasti julistaa vuosi 2013 stressin vähentämisen teemavuodeksi. Jos voisi opetella edes vähän rennommaksi ihmiseksi, joka ei ottaisi niin kauheita paineita kaikesta. Joka käyttäisi yöt nukkumiseen eikä hermoilemiseen, jonka sisäelimet eivät menisi solmulle jokaisten säestysharjoitusten kunniaksi. Ja kuitenkaan en uskalla luvata mitään edes itselleni. Stressaaminen taitaa olla sellainen asia, joka liittyy niin tiiviisti henkilökohtaisiin ominaisuuksiini, etten ehkä pääse siitä niin kauan kuin en ole valmis muuttumaan ihan toiseksi. Kun on tällainen tunteellinen siili, ylianalyyttinen perfektionisti, ikuista alemmuuskompleksia poteva nössö sekä ihminen, joka suhtautuu tekemisiinsä vakavasti, suurilla tunteilla ja kovilla panoksilla, ei kai ole ihmekään että stressi pysyy seuralaisena. Voisikohan sen kanssa jotenkin ystävystyä ja viettää harmonista rinnakkaiseloa?

Ajatuksia kotoa

No niin, hiljaista on ollut! Tarkoituksella en ole bloggaamista kuitenkaan kuopannut, kävi vain niin että loppuvuodesta Irlannissa ollessani aivot olivat niin täynnä kaikenlaista sälää, etten saanut jäsennettyä niitä tekstimuotoon missään vaiheessa. Suomeen tultuani olen taas sinkoillut ympäriinsä yrittäen viettää mahdollisimman paljon aikaa mahdollisimman monen ihanan ihmisen kanssa, mutta toisaalta myös lojua kotona rapsuttelemassa koiria ja katsomassa huonoja tv-ohjelmia. Kumpaakaan en ole ehtinyt tehdä ihan niin paljon kuin olisin halunnut, mutta nyt viimeisinä Suomi-päivinäni voin kuitenkin sanoa, että loma on ollut todella hyvä ja tullut tarpeeseen.

Lukuvuoden loppupätkä oli intensiivistä aikaa monella tapaa. Rennohkon alun jälkeen koulu alkoi yhtäkkiä vaatia paljon aikaa ja energiaa ja täytti ajatukset hyvin tehokkaasti myös silloin, kun olin vapaalla. Samaan aikaan sosiaalinen elämäni alkoi tavoitella seuraavaa tasoa, kun pääsin tutustumaan muutamiin ihmisiin pintaraapaisua paremmin. Selkeästi läheisimmät ihmiseni ovat edelleen koulumme muut vaihto-opiskelijat, mutta marras-joulukuussa tuntui viimein siltä, että irlantilaisiinkiin on mahdollista tutustua. Tämä havainto on ehkä se, joka kaikkein eniten motivoi minua menemään takaisin. Omilla introverttistandardeillani mitattuna olen päässyt ihmissuhteiden kanssa kohtalaisen hyvään alkuun, ja nyt vain toivon että pystyn keväällä jatkamaan samaan malliin ja tutustumaan ihan kunnolla edes muutamaan ihmiseen. En todellakaan tutustu uusiin ihmisiin kovin nopeasti, ja ystävystymiseen varsinkin menee yleensä luvattoman paljon aikaa, mutta haluaisin silti kesäkuussa olla paria ystävyyssuhdetta rikkaampi.

Lähdin joululomailemaan Suomeen heti viimeistä tenttipäivää seuraavana aamuna, joten siirtymä oli hyvin nopea. Torstaina kipaisin kouluun aamulla, tulostin ja palautin yhden portfolion, kirjoitin toista, kävin tekemässä tentin, kipaisin kotiin syömään lounasta ja palasin koululle kirjoittamaan lisää. Muutaman tunnin kirjoittamisen, yleisen leikkaa-liimaa -toiminnan ja viimeistelytyön jälkeen palautin teaching fileni voitonriemuisena kansliaan kokonaiset 40 minuuttia ennen sen sulkeutumista. Hyvästelin ihmisiä mennessäni, ja kävelin kaupungille tapaamaan italialaista opiskelukaveriani ja ostamaan viimeisiä joululahjoja. Kiersimme kauppoja ja puhuimme kotimatkasta. Palasin asunnolleni ja tajusin, että alle 12 tunnin kuluttua olen kotimatkalla ja alle 24 tunnin kuluttua kotona. Viimeisinä koulupäivinä ajatus kotiin palaamisesta oli tuntunut oudolta ja kaukaiselta, jopa vähän pelottavalta. Olin odottanut sitä niin paljon pitkin syksyä, mutta kun kotimatka alkoi oikeasti olla ihan lähellä, en enää osannutkaan odottaa sitä pelkästään innolla. Siirtymä kahden elämän välillä tuntui ahdistavan jyrkältä. Corkissa olin tottunut erittäin itsenäiseen elämään. Siellä olen kuitenkin aika paljon yksin, suurimman osan siitä ihan omasta tahdostani. Tuntuu, että vieraassa ympäristössä tarvitsen vielä normaalia enemmän omaa rauhaa asioiden prosessoimiseen. Vaikka minulle onkin alkanut jo muodostua sinnekin jonkinlainen tukiverkosto, olen silti hyvin omillani ja tottunut hoitamaan asiani itse, myös ne hankalat ja pelottavat. Pelotti, etten osaisikaan olla kotonakotona, missä on aina muita ihmisiä, vieläpä sellaisia jotka välittävät minusta ja yleisesti vähän katsovat perääni. Jännitti myös, miten ystävien kanssa sujuisi. Onko minut jo täysin unohdettu, ovatko kaikkien elämät siirtyneet eteenpäin enkä minä ole ollut paikalla siirtyäkseni mukana? Olenko lakannut olemasta osa ystävieni elämää, kun olen itse valinnut lähteä siitä maantieteellisesti pitkän matkan päähän? Haluaisin, että tänä vuonna minulla olisi kaksi kotia, mutta pelkään vähän koko ajan että käy päinvastoin - etten osaa olla kotona enää missään. Yöllä jännitys, flunssa ja ajatus superaikaisesta heräämisestä valvottivat. Makasin pimeässä ja mietin matkalaukkua, taksin tilaamista, koneen vaihtoja.

Itse kotimatka sujui kahdesta koneen vaihdosta huolimatta yllättävän kivuttomasti. Tai ei niinkään kivuttomasti, sillä flunssaiset korvat eivät oikein arvostaneet lukuisia nousuja ja laskuja, mutta ehdin kaikkiin koneisiin ja vastoin odotuksiani niin teki myös matkalaukkuni. Joululahjat siis saapuivat Suomeen ennen joulua, eikä minun tarvinnut selviytyä samoissa vaatteissa tarpeettoman monta päivää. Oli ihmeellistä astua ulos lumeen ja pakkaseen, kun Corkin sateet ja sumut olivat vielä tuoreessa muistissa.

Nämä reilut kaksi viikkoa kotona ovat osoittaneet kaikki pelkoni turhiksi harvinaisen tehokkaasti. Muutaman päivän ajan olin vähän ihmeissäni kaikesta, kun keho oli Suomessa mutta pää vielä puoliksi Irlannissa. Alusta asti oli kuitenkin selvää, että kyllä minä osaan edelleen olla kotona ja kyllä se koti on edelleen täällä. Vähän myös Corkissa, mutta ehdottomasti edelleen täällä. On yhtä ihanaa olla kotona kuin aina ennenkin, enkä ilmeisesti ole onnistunut putoamaan ystävienkään kelkasta ihan kauhean pahasti. Viime viikkoina olen todella nauttinut jokaisesta tapaamisesta tärkeiden tyyppien kanssa ja onnellisena ihmetellyt, miten olenkin saanut näin upeita ystäviä joiden kanssa neljän kuukauden ero ei aiheuta etääntymistä tai välien viilenemistä. Toki tulen ikävöimään kaikkia hurjasti myös keväällä, mutta nyt siihen ikävään sisältyy vähemmän paniikkia. Uskallan ehkä jo vähän luottaa siihen, että vaikka katoaisin hetkeksi näköpiiristä, en silti kokonaan unohdu tai lakkaa merkitsemästä.  Juuri nyt olen ehtinyt taas kotiutua tänne niin tehokkaasti, että Corkiin palaaminen ei tunnu mitenkään parhaalta mahdolliselta idealta - kun olen saanut viettää aikaa kaikkein rakkaimpien ihmisten kanssa, niiden kanssa jotka tuntevat minut niin hyvin, ymmärtävät ja hyväksyvät ja välittävät kaikesta huolimatta ja joiden kanssa kaikki on niin luontevaa, alkaa väkisinkin kyseenalaistaa sitä, miksi olen valmis jättämään tämän kaiken moneksi kuukaudeksi. Ja kuitenkin sisimmässäni tiedän, että haluan mennä takaisin. Tiedän, vaikken sitä aina tuntisikaan. Tiedän myös, että jaksan taas nauttia irlantielämästäni paljon paremmin nyt kun olen saanut rautaisannoksen kotia, perhettä ja ystäviä.

Lomastressiltä en ole täysin välttynyt sentään. Palaan Corkiin keskiviikkona ja sen jälkeen edessä on vielä pari konserttia syyslukukauden kursseihin liittyen. Niitä en ole saanut täysin pois mielestäni edes täällä - öisin pään valtaavat kouluasiat ja kaikki se, mikä minua loman jälkeen odottaa. Vähän painetta itse lomailuun on kasannut se havainto, että nämä viikot ovat ne hetket, joina voin vielä nauttia Suomesta täysillä. Kun kesällä palaan tänne, se tarkoittaa jossain määrin lopullista lähtöä Corkista, ja kotiinpaluuta tulee varmasti värittämään ikävä ja haikeus. Olen siis patistellut itseäni nauttimaan kun vielä voin ja melkein hermostunut, jos en ole jonakin päivänä tehnyt mitään erityisen mahtavaa. Minä taidan vain kuulua niihin ihmisiin, joiden täytyy aina hermoilla jostakin. Nyt edessä on onneksi vielä pari päivää ihanien ystävien tapaamista ja kodista nauttimista, ja aionkin yrittää survoa stressin taka-alalle ja olla onnellinen tästä kaikesta. Keskiviikkona aion olla onnellinen siitä, että palaan toiseen elämääni, toiseen (melkein) kotiini ja niiden ihmisten sekaan, joista saattaa joskus tulla ystäviä. Aion yrittää parhaani, jotta saisin sen onnellisuuden kestämään ja kasvamaan isoksi tänä keväänä.

Sekalaisia seikkailuja

Hei, täällä minä olen edelleen, vaikka blogin puolella onkin ollut hiljaista! Pahoittelut siitä! En tiedä, olenko asiasta varsinaisesti selitysvelvollinen, mutta koen nyt kuitenkin tarvetta kertoa, että ensin olin Skotlannissa, sitten oli nettiyhteysongelmia ja sitten (tai oikeastaan koko tänä aikana) päivät ovat vilistäneet ohitseni ihan hurjaa vauhtia. Muutama viikko sitten tuntui siltä, että joululomaan on vaikka kuinka paljon aikaa, ja nyt ollaankin äkkiä jo selvästi marraskuun puolella. Tavallaan tämä on äärimmäisen mukava asia, koska joululoma tarkoittaa paria viikkoa Suomessa, ja vaikka viihdyn täällä ja olen iloinen siitä että tulen takaisin kevätlukukaudeksi, odotan silti innolla ja pienellä kärsimättömyydellä mahdollisuutta olla kotona ja nähdä tärkeitä ihmisiä. Ja käydä kaupassa, josta löydän asiat helposti, ja ostaa vaatteita ja syödä hyviä (jonkun muun tekemiä) ruokia ja pestä hiukset järkevällä vedenpaineella ja lukea sanomalehteä, joka ei liiaksi revittele tragedioilla, ja rapsutella koiria. Muun muassa. Joulun läheisyyden synkeä varjopuoli on se, että opiskelu on midterm-tauon jälkeen muuttunut melkoiseksi tykitykseksi. Alkusyksy oli vielä kohtalaisen letkeä, erityisesti verrattuna edelliseen, hysteeriseen kiireiseen opiskeluvuoteeni. Sen tarkoitus taisi kuitenkin olla minun tuudittamiseni valheelliseen turvallisuuden tunteeseen, koska letkeydestä ei ole enää jälkeäkään. Kalenteriin putkahtelee mystisiä deadlineja ja omalla ajalla hoidettavia opiskeluaktiviteetteja kuin sieniä sateella. Ei tässä vielä olla lähelläkään viime vuoden meininkiä, mutta vähän alkaa stressi silti hiipiä sieluun. Aika paljosta pitää vielä selviytyä ennen kuin istun lentokoneessa kotimatkalla. (Niin, lentojahan en ole vielä voinut varata, kun koulu ei suostu paljastamaan tenttiaikatauluja. Vannon, että kirjoitan jossain vaiheessa sen tekstin totaalisesta järjestelmällisyyden poissaolosta koulussa ja koko tässä kaupungissa!)

Kauheasti seikkailuja ei tämä teksti nyt taida - otsikosta huolimatta - sisältää, mutta pientä kuulumisten päivittämistä yritän nyt saada aikaiseksi. Viime viikolla oli tosiaan midterm-tauko (virallisesti reading week, käytännössä syysloma), eli lähiopetusta ei ollut ollenkaan. Otin pienen varaslähdön lomailuun ja lähdin jo edellisen viikon keskiviikkona bussilla Dubliniin ja sieltä lentokoneella Edinburghiin. Kauhean mielelläni olisin tehnyt koko reissun busseilla ja lautalla, mutta budjetti oli eri mieltä. Kiukku ja turhautuminen oli kyllä melkoinen, kun tätä hintavertailua tein. Vaikeaa olla ympäristöystävällinen, kun lentäminen on ylivoimaisesti halvempaa kuin minkään muun vaihtoehdon käyttäminen. Kai sitä pitäisi sitten vain pysyä kotona. Lentosyyllisyys oli jo valmiiksi aika paha, kun tänä vuonna tulee liihoteltua Vantaa-Cork -väliä useamman kerran. Skotlantiin kuitenkin päädyin, enkä tunnontuskista huolimatta katunut reissua hetkeäkään. Oikeasti tutun ja läheisen ihmisen näkeminen ja sellaisen kanssa ajan viettäminen on sanoinkuvaamattoman ihanaa, kun on elänyt pari kuukautta korkeintaan puolituttujen ihmisten kanssa. Samaan reissuun sisältyi myös ensimmäinen konserttikokemus pitkäaikaisen musiikillisen rakkauteni ja inspiraation lähteeni Amanda Palmerin yleisönä. En viitsi hehkuttaa, koska ei se kirjoitettuna kuulosta niin ihmeelliseltä, mutta sitä se oli! Skotlannista palaillessa vietin pari päivää yksin Dublinissa. Kaupungin kierteleminen omin päin oli hauskaa ja mielenkiintoista, vaikka ajoitukseni - sunnuntai ja bank holiday -maanantai - ei paikkojen aukiolon kannalta ollut paras mahdollinen.

Corkissa koitti paluu arkeen, ja yritin lopulta käyttää lomani loppuosan siihen, mihin se on tarkoitettu, eli esseen väsäämiseen ja harjoittelemiseen. Erityisesti tällä viikolla alkaneen koulutehtävien hirmumyrskyn keskeltä katsottuna se näyttää erittäin hyvältä päätökseltä, vaikka reissaamisen jälkeen tuntui kovin kurjalta palata arkirutiineihin. Toisaalta se, että minulla on täällä oma arkeni ja siihen liittyvät toiminnat, on tavallaan hauskaa. Täällä minä vain asustelen ja opiskelen, ihan muina naisina, Irlannissa!

Tämän viikon riemullinen hetki koitti tiistaina. Talo oli kuluneen viikon aikana muuttunut ikävän kylmästä masentavan kylmäksi, ja ajatus kotona (muualla kuin peiton alla) oleilusta palelematta tuntui hyvin kaukaiselta. Menin sitten illalla keittiöön laittamaan teetä käsieni lämmikkeeksi ja havaitsin mystistä hurinaa ja pulputusta. Tarkistin tiskikoneen ja pyykkikoneen - kumpikaan ei käytössä. Jääkaappi? Ei, se on aina ollut hiljainen kaveri ja oli sitä edelleen. Ääni ei siis voinut tulla muualta kuin patterista. Epäuskoisena kosketin ennen niin jääkylmää esinettä ja olin vähällä polttaa käteni. Hämmentyneen riemun vallassa tarkistin muut yhteistilojen, ja lopuksi oman huoneeni, patterit. Hehkuvan kuumia kaikki. Onnellisuuden määrä oli käsittämätön. Sittemmin minulle on kuitenkin selvinnyt, että meidän lämmityksemme on vähän omaperäinen tapaus. Se käynnistyy iltaisin siinä yhdeksän-kymmenen aikaan, paahtaa täysillä pari tuntia ja alkaa sitten vähitellen jäähtyä. Aamulla patterit ovat taas kylmät. Toki tämä on selkeä parannus aikaisempaan tilanteeseen, jossa ne eivät lämmittäneet ollenkaan, koskaan. Jos kuitenkin vielä voisi mennä askeleen pidemmälle, olisi kauhean kiva jos ne voisivat lämmittää koko ajan vähän. Mutta ei tässä nyt voi alkaa kohtuuttomuuksia vaatia! En ole enää jäässä, joten en marise.

Toinen ilon aihe tällä viikolla oli reilun viiden kuukauden tanssitauon päättyminen. Olen käynyt tanssitunneilla siitä asti kun olin yhdeksän, ja vaikka minulla ei missään vaiheessa ole ollut mitään suuria kunnianhimoja tanssin suhteen (realistinen käsitys omasta taitotasostani on pitänyt tästä huolen!), se on minulle edelleen erittäin rakas harrastus. Olen parin viime vuoden aikana usein ajatellut, että ehkä vielä pikkuisen enemmän kuin harrastus; niin kammokliseiseltä kuin se kuulostaakin, se on myös jonkinlainen olemisen ja elämisen tapa. Itselleni tanssi ja tanssijuus (sana?) ovat niin korvaamattoman tärkeitä osia sitä kuka olen, että tuntuu hassulta, miten ne ovat viime vuosina olleet niin erillinen osa-alue elämässäni. Ne ihmiset, joiden kanssa olen eniten viettänyt aikaa viimeisen kolmen-neljän vuoden aikana, tietävät aika vähän "salaisesta" tanssijapersoonastani, eivätkä varmaan juurikaan määrittele minua sen kautta. Tästä huolimatta en ole missään vaiheessa halunnut lopettaa. Voin ihan hyvin käydä tunneilla yksin ja salaa, mutta lopettaa en aio. Niinpä tanssimahdollisuudet olivat yksi ensimmäisistä asioista, joita aloin selvitellä Corkiin muutettuani. Tässäkin asiassa jouduin paikallisen asioidenhoitokulttuurin uhriksi - sähköposteihin ja facebook-viesteihin ei tullut vastauksia, nettisivut olivat epäselviä ja kaikki totaalisen hämmentävää. Sinnikkyydellä ja kärsivällisyydellä (no, kärsivällisyys ehti kyllä loppua useamman kerran) sain vihdoin itseni ilmoitettua nykytanssi & jooga -kurssille. 90 minuuttia kerran viikossa ei ole tämäntasoiselle tanssiaddiktille läheskään riittävä annos, mutta jostain täytyy aloittaa. Tänään siis suunnistin jossain määrin tutkimattomalle joen pohjoispuolelle, kohti tanssikeskusta. Eksyin vain vähän.
Sali oli pikkuruinen, mutta ryhmässä oli onneksi vain kahdeksan ihmistä, eli juuri ja juuri mahduimme olemaan. En ole monta kertaa täällä ollessani tuntenut oloani niin kotoisaksi kuin tunsin siinä pikkusalissa. Kaikki oli niin tuttua. Vaikka monet asiat ovat muuttuneet ja muuttuvat edelleen, lihakset ja nivelet ja luut ovat edelleen samat ja viiden kuukauden tauosta huolimatta toimivat melkein samalla tavalla kuin aina ennekin. Tunti oli rauhallinen, paljon venytyksiä ja pienellä alueella tapahtuvia liikkeitä, mutta tässä tilanteessa se tarjosi mukavan tilaisuuden etsiä tanssijuus sieltä, missä se on ollut nukkumassa viime kuukaudet. Tuntui kuin olisimme kehoni kanssa olleet laiskoja pitämään yhteyttä ja ajautuneet vähän erilleen, ja nyt yhtäkkiä tapasimme taas kasvokkain ja kysyimme, mitä kuuluu. (Tuo ajatus näyttää kirjoitettuna harvinaisen hörhöltä, mutta tuon parempaan muotoiluun en tähän hätään pysty!) Lähdin kotiin onnellisena. Onhan laulaminenkin lihastyötä, enkä minä nyt muutenkaan ole ihan kokopäiväisesti sängyllä loikoillut viime kuukausia, mutta tuollaista yhteyden tunnetta omaan fyysiseen olemukseen en saa oikein muualta kuin tanssimisesta. Vaikka omat rajoitukset ja puutteet taidoissa aiheuttavat omat, joskus ihan hirvittävät turhautumisensa silläkin alueella, on siinä silti aina mukana mahtava kokonaisvaltaisen olemassa olemisen tunne.

Ja täällä minä nyt istuskelen ja odottelen viimeistään huomisaamuna koittavaa lihastuskaa. Hintansa kaikella. Nukkumaanmenoaikani on myöskin ollut ja mennyt, ja mieli liikkuu edellisen kappaleen perusteella aika hörhöileväisissä sfääreissä. Taitaa olla aika käpertyä ihanan, lämpimän patterin viereen nukkumaan. Tämä teksti oli nyt aika sekavaa sekoilua, yritän saada jotain koherentimpaa aikaiseksi pian! Nyt jo huomaa, että kirjoitettu suomi ei tule enää niin helposti kuin ennen, ja se ahdistaa. Tässäkin tekstissä on paljon outoja lauseita, joita en vain saanut järkevämpään kuosiin. Siinäkin motivaattori kirjoittaa useammin. Kovin ovat myös ajat muuttuneet ensimmäisistä blogiviritelmistä -  täältä Blogspotista saa esiin kaikki hienot tilastot ja voi todeta, että joku todella käy täällä lukemassa. Erittäin kivaa, erittäin motivoivaa! Toisaalta iso osa niistä lukijoista taitaa olla jotain venäläisiä botteja, mutta silti. Pitäähän niillekin jotain viihdykettä olla. Mutta hatunnosto kaikille muillekin, jotka lukevat, se on mukavaa!