"Lähden, koska en tiedä mitä muutakaan tekisin"

Hehe, tällä kertaa voin ihan rehellisesti todeta unohtaneeni, että minulla on blogi. Ei ole ollut sitä pientä nakuttavaa syyllisyydentuntoa takaraivossa, joka yrittää muistutella että joskus pitäisi kirjoittaa. Eikä mitään muutakaan. Jo pääsiäislomalla ennustamani lukuvuodenloppukiireet olivat varsin kiireiset, joten aivokapasiteettia ei ole riittänyt tällaisiin asioihin. Eipä sikäli, kirjoitustöitä oli noiden viimeisten viikkojen aikana niin paljon että vaikka aikaa olisikin riittänyt, ei monen tunnin esseennaputtelun jälkeen bloggaaminen olisi varmasti tuntunut kovin innostavalta muutenkaan. Pieni paniikki pääsi kyllä iskemään, kun töitä vain riitti ja riitti, eivätkä ne tuntuneet vähentyvän edes tekemällä. Yliopistoihmiset varmasti nauraisivat säälivästi kirjoitustöiden määrälle täällä, mutta kun itse on ehtinyt tottua käytännönläheiseen AMK-meininkiin joka harvoin edellyttää yli viiden sivun kirjoitustöitä, tuntuivat tämän kevään esseet, oppimispäiväkirjat sun muut aika massiivisilta. Nyt kaikki on kuitenkin tehty, esseet palautettu ja tentit suoritettu. Kesälomaksikin tätä kai voisi nimittää. Kesän läsnäolo täällä on vielä aika kyseenalainen asia, ja ilmeisesti Suomessa on nykyään säännöllisesti 10-15 astetta lämpimämpää kuin täällä, mutta olemme mekin saaneet joitakin aurinkoisia ja lämpimähköjä päiviä jo. Lomatunnelmiinkaan en ole vielä oikein päässyt. Ensimmäiset päivät menivät pitkälti kotona lojuessa ja vapautta ihmetellessä. Sitten iski luonnollisesti stressi siitä, että yhtäkkiä elämästä hävisivät kiireet ja velvoitteet ja aikataulut kertaheitolla. Kävin ihmettelemässä koulua, jonka käytävillä ei näkynytkään ketään, ja tuntui tyhjältä. Tällä viikolla on onneksi luvassa kavereiden resitaaleissa ravaamista, joten pääsen hetkeksi vielä pois tyhjän päältä.

Suomeen pitäisi palata reilun kolmen päivän kuluttua, eikä se vieläkään tunnu todelta. Vähän olen saanut siivottua, lajiteltua tavaroita ja kannettua roskia ulos, mutta sen kummempia valmisteluja en ole suorittanut. Tilanne taisi olla hyvin samankaltainen myös tänne lähtiessäni, mutta tunnelma on hyvin erilainen. Syksyllä jännitti ja pelotti niin paljon, mutta se kuului asiaan. Olinhan lähdössä seikkailulle! En tiennyt tuleeko vuodesta elämäni paras, elämäni pahin vai jotain siltä väliltä, mutta tiesin että se tulee olemaan erilainen kuin mikään siihen mennessä. Se tuntui hyvältä. Suurin syy siihen, miksi alun perin hain opiskelijavaihtoon, oli tarve päästä pois omasta arjesta ja kokea jotain erilaista. Tuntui siltä, että se on välttämätöntä - siitä huolimatta, että elämässäni lähes kaikki oli erittäin hyvin. Oli koulupaikka, opiskelu meni ihan hyvin ja tuntui enimmäkseen mielekkäältä. Oli - ja on toki edelleen - ihanat ystävät ja perhe. Oli koti, harrastukset, innostukset ja kiinnostukset. Silti tuntui siltä, että olen jumissa. Vika oli ehkä enemmän omassa päässä kuin ympäristössä, mutta tunsin kiertäväni kehää ja pyörittäväni samoja vanhoja kriisejä vuodesta toiseen ilman mitään edistystä tai kehitystä. Ajattelin, että uusi ympäristö ja sen mukanaan tuomat uudet haasteet ja ajatukset saattaisivat olla se huuhtelu, jota mieleni kaipaa. Tästä syystä lähteminen ei missään vaiheessa tuntunut väärältä ratkaisulta, vaikka ajoittain olinkin kauhuissani. Joku osa minua jaksoi muistuttaa, että tätä minä tarvitsen.
Olen vuosikaudet suhtautunut aika kyynisesti kaikenlaisiin itsensäetsimismatkoihin. Ympäristö ja ihmissuhteet voivat muuttua, mutta itsestään ei pääse eroon vaikka juoksisi kuinka kovaa ja kauas. En sanoisi, että mielipiteeni on täällä varsinaisesti muuttunut - samojen kotoisten ongelmien kanssa olen vääntänyt täälläkin. Ne ovat kuitenkin ilmenneet vähän erilaisissa asioissa, ja jollain tavalla olen ehkä löytänyt uusia tapoja ratkaista tai ainakin käsitellä niitä. Vieraassa ympäristössä tuntuu olevan myös helpompi huomata, kuinka paljon on oppinut ja kasvanut viimeisen kuuden vuoden, ja toisaalta pelkästään tämän vuoden, aikana. Kääntöpuolena pitää kyllä todeta, että jos oma minäkuva on kovin hatarissa kantimissa, ei vaihtoon lähteminen välttämättä ole se paras ratkaisu (tai voi se ollakin, en voi puhua kuin omasta puolestani). Omassa tapauksessani tipahdin sosiaalisiin ympäristöihin, joissa on monissa asioissa hyvin eri meininki kuin kotona, ja olen joutunut vääntämään täällä ulkopuolisuuden tunteen kanssa enemmän kuin vuosikausiin Suomessa. Vaikka täällä ikään kuin aikuisia ollaankin, voi sopeutumisen ja mukautumisen paine olla kova, eikä minun ole vaikea kuvitella että joillekin ihmisille se tarkoittaa joustoa omissa arvoissa ja persoonassa. Välillä olen miettinyt sitäkin, olenko minä tosiaan niin erilainen kuin keskimääräinen vaihto-opiskelija, vai onko ero enemmänkin siinä, että minun sisäinen metsäsissini ei suostu muuttamaan arvojaan ja käytöstään Erasmus-standardien mukaiseksi. Näistä kriiseistä uskallan väittää selvinneeni voittajana, ja siitä suuri kiitos kuuluu ihanille koti-ystävilleni, jotka ovat jaksaneet muistuttaa etten ole niin omituinen kuin täällä voisi välillä luulla. Toki ajan kuluessa olen löytänyt täältäkin ihmisiä, jotka ovat iloisesti aivan yhtä omituisia. Ja se on yksi parhaista asioista, joita olen täältä saanut.

Ehkä jossain vaiheessa kirjoittelen enemmänkin siitä, mitä täällä on tullut koettua ja opittua. Nyt taidan tietää vain sen verran, että olen äärettömän tyytyväinen lähtöpäätökseeni. Tällä hetkellä yritän navigoida ihmeellisessä tunteiden ristiaallokossa - toisaalta on jo kova ikävä Suomea ja ihmisiäni siellä, mutta tästä elämästä irrottautuminen tuntuu mahdottomalta tehtävältä. Tosiasia kuitenkin on se, että perjantaina laskeudun Suomeen ja tulen sinne jäädäkseni. Muutamaksi vuodeksi nyt ainakin. Ja taas pitää vain toivoa, että sopeudun.