Taas minä yritän blogata. Tämä on ainakin viides blogiyritelmä nuoren elämäni aikana, ja kaikki aikaisemmat ovat riutuneet kuoliaaksi lyhyen ja intensiivisen bloggausinnon laannuttua ja lopulta kadottua kokonaan. Bloggaamiseen pätee ainakin minun kohdallani sama ikiaikainen paradoksi kuin kaikkeen missään määrin luovaan toimintaan: kun on aikaa kirjoittaa, ei ole mitään kirjoitettavaa, ja vastaavasti kun elämssä alkaa tapahtua, ei sitä ehdi tai jaksa merkkailla muistiin. Aikaisemmissa blogeissa hankalaksi koin myös tyylillisen tasapainon löytämisen. Pitääkö kirjoittaa henkilökohtaisista vai yleisistä asioista? Nokkelan humoristisesti ironisella kierteellä vai vilpittömän tosissaan silläkin riskillä, että vaikuttaa naurettavalta? Vai hämyisän eteerisellä ja kryptisen taiteellisella otteella? Tämä tasapainoilu on yleensä johtanut siihen, että päädyn kuulostamaan omasta mielestäni joko teennäiseltä tai säälittävältä tai parhaassa tapauksessa sekä että.
Kaikista näistä hankaluuksista huolimatta tässä sitä taas ollaan. Pääsyyllinen tilanteeseen on se, että kolme viikkoa sitten muutin Suomesta Irlantiin, tarkemmin sanoen Corkiin. Täällä aion viettää lukuvuoden 2012-2013. Normaalielämässäni opiskelen Lahdessa varhaisiän musiikkikasvatusta, ja samaa yritän tehdä täällä. Aloin haaveilla Irlanti-kokemusteni bloggaamisesta jo kesällä, ja jotakin olennaista blogiaktiivisuudestani kertonee se, että aloittelen tätä haaveblogia nyt, kun olen asunut täällä jo muutaman viikon... Kuitenkin tämä vuosi on sellainen kokemus, jonka haluan dokumentoida, joten parempi kai myöhään kuin ei milloinkaan (ihan toiseen kappaleeseen pääsin ennen ensimmäistä ikikliseetä, hyvä minä!). Tällä tavoin toivottavasti myös estän itseäni julkaisemasta kahtakymmentä Facebook-päivitystä päivässä, mikä lienee riittävän jalo tavoite jo itsessään. Ja kaikki perustavat blogin lähtiessään ulkomaille! Minäkin tahdon!
Jäi näköjään aikeeksi kirjoittaa lyhyt ja tiivis intro ja mennä suoraan asiaan. Mutta nyt menen! Lupaan!
Helsinki-Vantaan ykkösterminaali oli ihan melkein King's Crossin laituri 9 ja 3/4 sinä syyskuun varhaisaamuna, kun minä kotoani läksin. Pöllöä ei ollut mukana matkassa, mutta yksi 23-kiloinen matkalaukku sekä noin 12 kiloa käsimatkatavaraa kylläkin. Olin etukäteen niin pelännyt lähtöä ja sitä hetkeä, kun täytyy jättää saattajat taakse ja kävellä turvatarkastukseen ihan yksin tietäen, että siitä hetkestä eteenpäin tosiaan on yksin. Kun se tilanne sitten oli käsillä, ei se oikein edes tuntunut. Jännitin itse matkaa - lentokentillä navigoimista, koneen vaihtoa ja Corkin lentokentältä asunnolle löytämistä - niin paljon, etten osannut sillä hetkellä ajatella sitä edemmäs. En ole lentänyt yksin kovin monta kertaa, vaan useimmiten mukana on ollut joku ystävä tai perheenjäsen, jolla on minua enemmän kokemusta lentomatkustamisesta. Nyt olin kuitenkin omillani.
Helsinki-Lontoo -lennon istuin keskipaikalle ahtautuneena innostuksen- ja ahdistuksensekaisissa tunnelmissa. Nukkumisesta ei tullut mitään, vaikka alla oli viikon verran huonosti nukuttuja öitä jotka huipentuivat lähtöä edeltävän yön reilun tunnin uniin. Irlannin matkaoppaan ja A Dance with Dragonsin lukeminen sekaisin johti lähinnä sekaannuksiin Irlannin ja Westerosin historian välillä, eikä kumpikaan teos onnistunut nopeuttamaan aikaa kovin tehokkaasti. Yleinen lentokoneinhotus ja matkastressi alkoivat helpottaa siinä vaiheessa, kun alapuolella alkoi näkyä Lontoon maamerkkejä - se omituinen maissintähkärakennus ja London Eye. Edellisestä vierailustani kaupungissa oli ehtinyt kulua yli kymmenen vuotta ja aloin olla aika innoissani niistä yhdeksästä tunnista, jotka minun oli määrä viettää Lontoossa ennen jatkolentoa Corkiin.
Innostus oli kuitenkin ennenaikaista. Heathrow'lla seurasin kiltisti opasteita ja henkilökunnan komentoja koskien matkustajia, joilla oli jatkolento samana päivänä. Se taisi olla virhe, sillä äkkiä huomasin olevani turvatarkastuksessa, jonka läpäistyäni putkahdin terminaaliin. Kauppoja, ravintoloita, kahviloita, mutta ei uloskäyntiä. Hyvin pian huomasin myös, että ei matkatavarasäilytystä kahdelletoista käsimatkatavarakilolleni, ei paikkaa jossa voisi nukkua rauhassa eikä ilmaista internet-yhteyttä. Edessä reilu kahdeksan tuntia odottelua. Sillä hetkellä ajattelin oikeastaan vain, miten tyypillistä minua on olla jumissa terminaalissa raskaan laukun kanssa ilman mitään tekemistä, kun olin suunnitellut viilettäväni Lontoossa koko päivän. Lukuisten epätoivoisten yritysten kautta onnistuin kuitenkin ostamaan itselleni sen verran internettiä, että pystyin romahtamaan laukkuineni penkille ja katsomaan läppäriltä Downton Abbeyta suurimman osan ajasta. Samalla onnistuin imeyttämään itseeni hitusen Lady Granthamin tyyneyttä ja kykyä pitää julkisivu kasassa olosuhteista riippumatta. Tämäkään lady ei lopulta murtunut, vaikka oli väsyneenä, nälkäisenä, epätietoisena ja ihan yksin vieraassa paikassa. Julkisivu kesti, sen myötä myös henkinen tasapaino alkoi palailla.
Tämän odottelumaratonin jäkeen lento Lontoosta Corkiin tuntui menevän silmänräpäyksessä. Lyhythän se olikin, suunnilleen 45 minuuttia. Irlantilaiset lentoemännät antoivat pientä esimakua tulevasta, ja väsymyksen entisestään alentama kielitaitoni tuntui heidän pälpätyksenä edessä mitättömän riittämättömältä. Portilla ollut kyltti "Hand Luggage - max 10 kg" herätti siinä määrin pelkoa, että yritin nostaa ylipainoisen laukkuni tavarasäiliöön ja sieltä pois mahdollisimman kevyen näköisesti. Kone ei onneksi ollut erityisen täysi eikä laukkuni sitä pudottanut.
Perillä Corkin pienehköllä ja helppokäyttöisellä lentokentällä naputtelin hermostuneesti tekstiviestin toiselle tulevista kämppiksistäni ja hyppäsin taksiin. Toki ensin hämmennyttyäni siitä, että kuski on väärällä puolella autoa... Osoitteen annoin lapulla, koska en vielä siinä vaiheessa osannut lausua kadun nimeä (en kai vieläkään täysin osaa). Kyseinen kaveri ajelutti minua korttelia ympäri muutaman euron edestä - kadut tuntuvat olevan täällä enimmäkseen kapeita ja yksisuuntaisia, eikä hän ollut ihan varma siitä, missä kohtaa katua talo sijaitsi. Kiitos Street View'n osasin onneksi hihkaista, kun oikean näköinen talo tuli näkyviin (Google ei maksanut minulle tästä kommentista!). Siihen kuski sitten minut jätti valtavine matkalaukkuineni, omituisen sinisen talon oven eteen. Jännittyneenä soitin ovikelloa. Kerran, kaksi, viisi. Aloin vähän huolestua. Huomasin, että ovessa on toinenkin kello ja kokeilin sitä. Kerran, kaksi. Viisi. Aloin huolestua paljon. Kämppiksen oli tarkoitus olla kotona päästämässä minut sisään, mutta ketään ei kuulunut. Lopulta sisältä kuului liikettä ja oven avasi kohtalaisen pöllähtäneen näköinen nuorimies.
"Hei, mun pitäisi muuttaa tänne tänään ja laitoin viestiä H:lle ja hänen oli tarkoitus päästää minut sisään..."
"H taitaa olla vielä ulkona. Tule sisään vaan."
Jotakuinkin nolostuneena raahasin laukkuni unisen miekkosen, kämppis M:n ohitse eteiseen. Tämä yritti sankarillisesti ja estelyistäni huolimatta kantaa ison laukkuni portaita ylös, mikä ei ollut mitenkään kevyt projekti.
"Tuossa on sinun huoneesi."
Ensivaikutelma kotikolostani oli, että onpa se pikkuruinen. Sänky on valtava ja lattiapinta-alaa ei käytännössä ole. Kaikki ruskeasta kokolattiamatosta massiviseen vaatekaappiin näytti vieraalta ja vähän ikävältä. M kierrätti minut pikaisesti talossa ja vetäytyi sitten takaisin omaan huoneeseensa. Minä jäin pikkuiseen huoneeseeni kaivamaan isosta matkalaukustani nukkumiseen vaadittavia tavaroita. Pian totesin, että kotoa tuomani oman sängyn lakanat ovat aivan liian pienet massiviseen sänkyyn ja sen valtavaan peittoon, mutta sain silti askaroitua jonkun sortin petauksen. Juuri ennen kuin ehdin valahtaa sängyn pohjalle, juoksi huoneeni ovelle lyhyt nuori nainen.
"Oi, pääsit sisään! Hyvä!"
Kämppis H esitteli itsensä, toivotti tervetulleeksi ja kipaisi takaisin Corkin iltaan. Minä kiipesin sänkyyn, joka on niin paljon isompi ja kovempi kuin omani, ja nukahdin niin nopeasti, etten ehtinyt ajatella kotia.
