Sekalaisia seikkailuja

Hei, täällä minä olen edelleen, vaikka blogin puolella onkin ollut hiljaista! Pahoittelut siitä! En tiedä, olenko asiasta varsinaisesti selitysvelvollinen, mutta koen nyt kuitenkin tarvetta kertoa, että ensin olin Skotlannissa, sitten oli nettiyhteysongelmia ja sitten (tai oikeastaan koko tänä aikana) päivät ovat vilistäneet ohitseni ihan hurjaa vauhtia. Muutama viikko sitten tuntui siltä, että joululomaan on vaikka kuinka paljon aikaa, ja nyt ollaankin äkkiä jo selvästi marraskuun puolella. Tavallaan tämä on äärimmäisen mukava asia, koska joululoma tarkoittaa paria viikkoa Suomessa, ja vaikka viihdyn täällä ja olen iloinen siitä että tulen takaisin kevätlukukaudeksi, odotan silti innolla ja pienellä kärsimättömyydellä mahdollisuutta olla kotona ja nähdä tärkeitä ihmisiä. Ja käydä kaupassa, josta löydän asiat helposti, ja ostaa vaatteita ja syödä hyviä (jonkun muun tekemiä) ruokia ja pestä hiukset järkevällä vedenpaineella ja lukea sanomalehteä, joka ei liiaksi revittele tragedioilla, ja rapsutella koiria. Muun muassa. Joulun läheisyyden synkeä varjopuoli on se, että opiskelu on midterm-tauon jälkeen muuttunut melkoiseksi tykitykseksi. Alkusyksy oli vielä kohtalaisen letkeä, erityisesti verrattuna edelliseen, hysteeriseen kiireiseen opiskeluvuoteeni. Sen tarkoitus taisi kuitenkin olla minun tuudittamiseni valheelliseen turvallisuuden tunteeseen, koska letkeydestä ei ole enää jälkeäkään. Kalenteriin putkahtelee mystisiä deadlineja ja omalla ajalla hoidettavia opiskeluaktiviteetteja kuin sieniä sateella. Ei tässä vielä olla lähelläkään viime vuoden meininkiä, mutta vähän alkaa stressi silti hiipiä sieluun. Aika paljosta pitää vielä selviytyä ennen kuin istun lentokoneessa kotimatkalla. (Niin, lentojahan en ole vielä voinut varata, kun koulu ei suostu paljastamaan tenttiaikatauluja. Vannon, että kirjoitan jossain vaiheessa sen tekstin totaalisesta järjestelmällisyyden poissaolosta koulussa ja koko tässä kaupungissa!)

Kauheasti seikkailuja ei tämä teksti nyt taida - otsikosta huolimatta - sisältää, mutta pientä kuulumisten päivittämistä yritän nyt saada aikaiseksi. Viime viikolla oli tosiaan midterm-tauko (virallisesti reading week, käytännössä syysloma), eli lähiopetusta ei ollut ollenkaan. Otin pienen varaslähdön lomailuun ja lähdin jo edellisen viikon keskiviikkona bussilla Dubliniin ja sieltä lentokoneella Edinburghiin. Kauhean mielelläni olisin tehnyt koko reissun busseilla ja lautalla, mutta budjetti oli eri mieltä. Kiukku ja turhautuminen oli kyllä melkoinen, kun tätä hintavertailua tein. Vaikeaa olla ympäristöystävällinen, kun lentäminen on ylivoimaisesti halvempaa kuin minkään muun vaihtoehdon käyttäminen. Kai sitä pitäisi sitten vain pysyä kotona. Lentosyyllisyys oli jo valmiiksi aika paha, kun tänä vuonna tulee liihoteltua Vantaa-Cork -väliä useamman kerran. Skotlantiin kuitenkin päädyin, enkä tunnontuskista huolimatta katunut reissua hetkeäkään. Oikeasti tutun ja läheisen ihmisen näkeminen ja sellaisen kanssa ajan viettäminen on sanoinkuvaamattoman ihanaa, kun on elänyt pari kuukautta korkeintaan puolituttujen ihmisten kanssa. Samaan reissuun sisältyi myös ensimmäinen konserttikokemus pitkäaikaisen musiikillisen rakkauteni ja inspiraation lähteeni Amanda Palmerin yleisönä. En viitsi hehkuttaa, koska ei se kirjoitettuna kuulosta niin ihmeelliseltä, mutta sitä se oli! Skotlannista palaillessa vietin pari päivää yksin Dublinissa. Kaupungin kierteleminen omin päin oli hauskaa ja mielenkiintoista, vaikka ajoitukseni - sunnuntai ja bank holiday -maanantai - ei paikkojen aukiolon kannalta ollut paras mahdollinen.

Corkissa koitti paluu arkeen, ja yritin lopulta käyttää lomani loppuosan siihen, mihin se on tarkoitettu, eli esseen väsäämiseen ja harjoittelemiseen. Erityisesti tällä viikolla alkaneen koulutehtävien hirmumyrskyn keskeltä katsottuna se näyttää erittäin hyvältä päätökseltä, vaikka reissaamisen jälkeen tuntui kovin kurjalta palata arkirutiineihin. Toisaalta se, että minulla on täällä oma arkeni ja siihen liittyvät toiminnat, on tavallaan hauskaa. Täällä minä vain asustelen ja opiskelen, ihan muina naisina, Irlannissa!

Tämän viikon riemullinen hetki koitti tiistaina. Talo oli kuluneen viikon aikana muuttunut ikävän kylmästä masentavan kylmäksi, ja ajatus kotona (muualla kuin peiton alla) oleilusta palelematta tuntui hyvin kaukaiselta. Menin sitten illalla keittiöön laittamaan teetä käsieni lämmikkeeksi ja havaitsin mystistä hurinaa ja pulputusta. Tarkistin tiskikoneen ja pyykkikoneen - kumpikaan ei käytössä. Jääkaappi? Ei, se on aina ollut hiljainen kaveri ja oli sitä edelleen. Ääni ei siis voinut tulla muualta kuin patterista. Epäuskoisena kosketin ennen niin jääkylmää esinettä ja olin vähällä polttaa käteni. Hämmentyneen riemun vallassa tarkistin muut yhteistilojen, ja lopuksi oman huoneeni, patterit. Hehkuvan kuumia kaikki. Onnellisuuden määrä oli käsittämätön. Sittemmin minulle on kuitenkin selvinnyt, että meidän lämmityksemme on vähän omaperäinen tapaus. Se käynnistyy iltaisin siinä yhdeksän-kymmenen aikaan, paahtaa täysillä pari tuntia ja alkaa sitten vähitellen jäähtyä. Aamulla patterit ovat taas kylmät. Toki tämä on selkeä parannus aikaisempaan tilanteeseen, jossa ne eivät lämmittäneet ollenkaan, koskaan. Jos kuitenkin vielä voisi mennä askeleen pidemmälle, olisi kauhean kiva jos ne voisivat lämmittää koko ajan vähän. Mutta ei tässä nyt voi alkaa kohtuuttomuuksia vaatia! En ole enää jäässä, joten en marise.

Toinen ilon aihe tällä viikolla oli reilun viiden kuukauden tanssitauon päättyminen. Olen käynyt tanssitunneilla siitä asti kun olin yhdeksän, ja vaikka minulla ei missään vaiheessa ole ollut mitään suuria kunnianhimoja tanssin suhteen (realistinen käsitys omasta taitotasostani on pitänyt tästä huolen!), se on minulle edelleen erittäin rakas harrastus. Olen parin viime vuoden aikana usein ajatellut, että ehkä vielä pikkuisen enemmän kuin harrastus; niin kammokliseiseltä kuin se kuulostaakin, se on myös jonkinlainen olemisen ja elämisen tapa. Itselleni tanssi ja tanssijuus (sana?) ovat niin korvaamattoman tärkeitä osia sitä kuka olen, että tuntuu hassulta, miten ne ovat viime vuosina olleet niin erillinen osa-alue elämässäni. Ne ihmiset, joiden kanssa olen eniten viettänyt aikaa viimeisen kolmen-neljän vuoden aikana, tietävät aika vähän "salaisesta" tanssijapersoonastani, eivätkä varmaan juurikaan määrittele minua sen kautta. Tästä huolimatta en ole missään vaiheessa halunnut lopettaa. Voin ihan hyvin käydä tunneilla yksin ja salaa, mutta lopettaa en aio. Niinpä tanssimahdollisuudet olivat yksi ensimmäisistä asioista, joita aloin selvitellä Corkiin muutettuani. Tässäkin asiassa jouduin paikallisen asioidenhoitokulttuurin uhriksi - sähköposteihin ja facebook-viesteihin ei tullut vastauksia, nettisivut olivat epäselviä ja kaikki totaalisen hämmentävää. Sinnikkyydellä ja kärsivällisyydellä (no, kärsivällisyys ehti kyllä loppua useamman kerran) sain vihdoin itseni ilmoitettua nykytanssi & jooga -kurssille. 90 minuuttia kerran viikossa ei ole tämäntasoiselle tanssiaddiktille läheskään riittävä annos, mutta jostain täytyy aloittaa. Tänään siis suunnistin jossain määrin tutkimattomalle joen pohjoispuolelle, kohti tanssikeskusta. Eksyin vain vähän.
Sali oli pikkuruinen, mutta ryhmässä oli onneksi vain kahdeksan ihmistä, eli juuri ja juuri mahduimme olemaan. En ole monta kertaa täällä ollessani tuntenut oloani niin kotoisaksi kuin tunsin siinä pikkusalissa. Kaikki oli niin tuttua. Vaikka monet asiat ovat muuttuneet ja muuttuvat edelleen, lihakset ja nivelet ja luut ovat edelleen samat ja viiden kuukauden tauosta huolimatta toimivat melkein samalla tavalla kuin aina ennekin. Tunti oli rauhallinen, paljon venytyksiä ja pienellä alueella tapahtuvia liikkeitä, mutta tässä tilanteessa se tarjosi mukavan tilaisuuden etsiä tanssijuus sieltä, missä se on ollut nukkumassa viime kuukaudet. Tuntui kuin olisimme kehoni kanssa olleet laiskoja pitämään yhteyttä ja ajautuneet vähän erilleen, ja nyt yhtäkkiä tapasimme taas kasvokkain ja kysyimme, mitä kuuluu. (Tuo ajatus näyttää kirjoitettuna harvinaisen hörhöltä, mutta tuon parempaan muotoiluun en tähän hätään pysty!) Lähdin kotiin onnellisena. Onhan laulaminenkin lihastyötä, enkä minä nyt muutenkaan ole ihan kokopäiväisesti sängyllä loikoillut viime kuukausia, mutta tuollaista yhteyden tunnetta omaan fyysiseen olemukseen en saa oikein muualta kuin tanssimisesta. Vaikka omat rajoitukset ja puutteet taidoissa aiheuttavat omat, joskus ihan hirvittävät turhautumisensa silläkin alueella, on siinä silti aina mukana mahtava kokonaisvaltaisen olemassa olemisen tunne.

Ja täällä minä nyt istuskelen ja odottelen viimeistään huomisaamuna koittavaa lihastuskaa. Hintansa kaikella. Nukkumaanmenoaikani on myöskin ollut ja mennyt, ja mieli liikkuu edellisen kappaleen perusteella aika hörhöileväisissä sfääreissä. Taitaa olla aika käpertyä ihanan, lämpimän patterin viereen nukkumaan. Tämä teksti oli nyt aika sekavaa sekoilua, yritän saada jotain koherentimpaa aikaiseksi pian! Nyt jo huomaa, että kirjoitettu suomi ei tule enää niin helposti kuin ennen, ja se ahdistaa. Tässäkin tekstissä on paljon outoja lauseita, joita en vain saanut järkevämpään kuosiin. Siinäkin motivaattori kirjoittaa useammin. Kovin ovat myös ajat muuttuneet ensimmäisistä blogiviritelmistä -  täältä Blogspotista saa esiin kaikki hienot tilastot ja voi todeta, että joku todella käy täällä lukemassa. Erittäin kivaa, erittäin motivoivaa! Toisaalta iso osa niistä lukijoista taitaa olla jotain venäläisiä botteja, mutta silti. Pitäähän niillekin jotain viihdykettä olla. Mutta hatunnosto kaikille muillekin, jotka lukevat, se on mukavaa!

The name is Jimtunen, Rikka Jimtunen

Aloitamme kirjoituksen ilmoitusasialla: myrskyistä, nousuvesistä ja tulvavaroituksista huolimatta olen edelleen tukevasti vedenpinnan yläpuolella. Eilen illalla tilanne näytti aika jännittävältä, eikä opiskelu oikein sujunut kun piti vahtia ikkunasta joen pintaa. Minun katuni kohdalla se ei kuitenkaan tullut yli missään vaiheessa, vaikka ilmeisesti joissakin osissa kaupunkia olivat kadut vähän lainehtineet. Noin neljän-viiden sadepäivän jälkeen tämänaamuinen auringonpaiste oli mukava yllätys, vaikkei se toki koko päivää kestänytkään. Sehän olisi ollut jo liioittelua.

Vaikka sää täällä saarella onkin äärimmäisen suosittu ja yleispätevä puheenaihe, tarkoitukseni on kuitenkin tänään kirjoittaa jostain ihan muusta. Jo ennen kuin tiesin pääseväni tänne opiskelijavaihtoon, oli mielessäni käväissyt pieni huoli - miten ihminen, jolla on suomalainen, ei erityisen kansainvälinen ja jossain määrin hankalasti äännettävä nimi, pärjää maailmalla? Oma nimeni sattuu olemaan englannin puhujien kannalta aika haasteellinen. Alussa ihmeellinen rullaava r, jonka perään pitäisi osata heittää sekä kaksoisvokaali että kaksoiskonsonantti. Sinänsä triviaalilta kuulostava huoleni on osoittautunut kaikkea muuta kuin turhaksi. Minulta oli vähällä jäädä asunto saamatta, koska vuokraisäntäni oli kirjoittanut etunimeni väärin sähköpostiosoitteeseeni. Hän ei suinkaan ole ainoa - viimeksi tiistaina laulunopettajani kertoi säestäjäni valittaneen, että minulle osoitetut sähköpostit palaavat lähettäjälle, ja totesi perään: "She's probably just misspelling your name in the e-mail address. I always spell it right when I write to her, but she won't take the hint!". Kävi ilmi, että juuri tästä oli kysymys. Jostain syystä "Rikka" on useimmille täkäläisille se loogisin vaihtoehto, mutta sähköpostit eivät tule perille logiikan voimalla. Vaikka kirjoittaja älyäisikin painaa reply-painiketta tai copy-pasteta sähköpostiosoitteeni, on puhutteluna silti usein joko Rikka tai Riika.

Siitä ei tarvitse hätäillä, etteivätkö opiskelukaverini muistaisi nimeäni, sillä he ovat saaneet kunnian kuunnella kun tavaan sen jokaiselle opettajalle erikseen, monella kurssilla parinkin ensimmäisen tunnin alkajaisiksi. On asia tullut ainakin selväksi. Tästä huolimatta esiinnyn koulun virallisissakin dokumenteissa edelleen milloin milläkin nimellä. Naiskuoron nimilistassa olen Rukka, ehkä suurin henkilökohtainen inhokkini tähän mennessä. Suosikkini sen sijaan löytyy CSM:n opiskelijakortista. Koulun helpdesk-ihminen otti sitä varten (sietämättömän kamalan) kuvan minusta ja pyysi tekstaamaan nimeni listaan. Tein sen HYVIN SELKEÄSTI. Kun pari päivää myöhemmin menin hakemaan korttiani, sama ihminen oli paikalla ojentamassa sitä minulle. "Tein pienen kirjoitusvirheen sukunimessäsi, mutta sillähän ei ole kortin käytön kannalta mitään väliä!" Nyt minulla on opiskelijakortti, jossa on ehkä rumin minusta koskaan otettu kuva ja jonka mukaan nimeni on Riikka Jimtunen. Pisteet toki etunimestä, ja elo Jimtusena on tähän mennessä ollut ihan letkeää.

Fonetiikan kanssa taiteileminen on jo ihan oma haasteensa. Enää en jaksa edes masentua siitä, että  kun esittelen itseni, on reaktio poikkeuksetta "Sorry?". En ollut varautunut siihen, että kun sanon nimeni siten kuin se kuuluu sanoa, eivät ihmiset aina hahmota, että ensimmäinen äänne on "r". Ihmisten r-variaatioiden kuunteleminen on aina kiinnostavaa. Laulajille ja muille kuoroihmisille olen ryhtynyt toteamaan, että "se on vähän niin kuin latinassa" ja jättänyt heidät pähkäilemään asiaa. Olen kuitenkin alistunut siihen, että jos nimeni sanotaan niin, että ymmärrän sen tarkoittavan minua, se on riittävän hyvä. En ole erityisen ihastunut siihen "Reeca" -viritelmään (yhdelle opettajalle sekään ei riitä, vaan olen Raica), joka täällä on nimeni, mutta eipä minulla ole kauheasti varaa valittaa. Irlantilaiset nimet ovat nimittäin suomalaiseen suuhun aika pahoja tongue-twistereitä nekin.

Siinä pelossa, että joku irlantilainen opiskelukaveri eksyy blogia silmäilemään, en viitsi antaa tosielämän esimerkkejä, mutta todettakoon silti, että minä tunnen usein olevani kaikkein pahiten liemessä ihmisten nimien kanssa. Irlantilaisia nimiä kun ei kukaan tavaile kirjain kirjaimelta, vaan ne ovat ihan selviä kaikille. Paitsi minulle. Olen todennut, että minun on ihan turha yrittää löytää opiskelukavereitani Facebookista. Vaikka osaisin sanoa heidän nimensä, en osaa kirjoittaa niitä. Irlannin viehko ominaispiirre on, että nimet saattavat kuulostaa ihan tavallisilta englanninkielisiltä nimiltä, mutta kirjoitusasu on jotakin ihan muuta. Kaikilla ihmisillä myös on noin viisi nimeä, ja mielellään niistä vielä erikseen Irlanti- ja Englanti -variaatiot. Vastaavasti jos ole nähnyt jonkun ihmisen nimen vain paperilla, en ala huudella sitä julkisesti ennen kuin olen saanut joltakin asiansa osaavalta ihmiseltä ääntämysesimerkin.

Nimihaasteita lukuun ottamatta on kommunikoiminen sujunut kohtalaisen hyvin. En ole koskaan ollut kovin itsevarma englanninpuhuja siitä yksinkertaisesta syystä, etten ole puhunut sitä kovin paljon. Lukemisessa, kirjoittamisessa ja kuuntelemisessa pärjään ihan hyvin, mutta puhumista olen aina stressannut ja jossain määrin myös vältellyt erityisesti natiivien kanssa. Yksi vaihtovuoden tavoite on toteutunut, koska tämä stressi on helpottanut paljon. Ihmiset saavat yleensä puheestani hyvin selvää (tai jos eivät saa, ovat ainakin taitavia teeskentelemään), eikä kukaan ole ainakaan avoimesti näyttänyt tai kuulostanut tuskaiselta suomi-aksentillista mongerrustani kuunnellessaan. Luokan - tai ylipäätään useamman ihmisen - edessä puhuminen on edelleen vähän epämukavaa, ja jännitys aiheuttaa sen, että sanat katoavat helpommin kuin arkikeskustelussa, mutta se on kai odotettavissa. Mitään erityisiä irtopisteitä täällä ei kyllä saa siitä, että puhuu ulkomaalaisena englantia. Kaikki tuntuvat pitävän sitä aika itsestään selvänä, ja välillä ihmiset eivät tunnu tajuavan, että tämän kielen tuottaminen ja prosessoiminen vaatii minulta enemmän vaivannäköä kuin heiltä itseltään. Erityinen "kunniamaininta" tässä asiassa menee naiskuoron johtajalle, jolla on vahva taipumus puhua nopeasti, vaihtelevalla äänenvoimakkuudella, vähän omaperäisellä fraseerauksella ja kohti nuottitelinettä. Turhautumisen hetkinä en voi olla ajattelematta, pitävätkö kaikki irlantilaiset minua hitaana ja tyhmänä, kun en aina saa selvää tai löydä oikeita sanoja. Välillä tuntuu, että olen jumissa kielimuurin ympäröimänä enkä pysty sen lävitse olemaan ollenkaan oma itseni. Kieli nyt kuitenkin on itseilmaisun kannalta aika tärkeä väline, ja kun kieltä ei täysin hallitse, on ilmaisun työkaluja käytössä merkittävästi vähemmän. Näiden tunteiden kukistamiseen paras tapa on viettää aikaa muiden vaihto-opiskelijoiden kanssa. Vaikka heidän kanssaan kommunikoi ihan yhtä vieraalla kielellä kuin kaikkien muidenkin kanssa, ollaan siinä sentään kaikki samassa veneessä. Kukaan ei tuomitse, vaikka jutut välillä jumittuvat ja sanat ovat hukassa. Vaihtarien välinen pantomiimiin ja telepatiaan perustuva "kieli", jolla täydennetään englannintaidon aukot, aiheuttaa jatkuvasti hauskoja tilanteita ja miellyttävää yhteisymmärrystä; kukaan ei tiedä sanaa, mutta kaikki tietävät, mistä puhutaan. Vertaistuen avulla jaksaa nekin päivät, joina oman kielitaidon ja kärsivällisyyden rajat joutuvat koetukselle.

"It's quite optimistic to call this a town, really..."

... sanoi minulle koulun kanslisti ensimmäisellä Cork-viikollani, kun hän kysyi, mitä ajattelen kaupungista ja vastasin, että pidän sen kompaktista koosta. Itse rohkenen olla eri mieltä! Ei Cork ole mikään kuhiseva metropoli, mutta asuu täällä Cork Cityssä kuitenkin lähes 120 000 ihmistä. On se enemmän kuin esimerkiksi Lahdessa. Täällä on kunnon keskusta, tähänastisen vähäisen kokemukseni perusteella toimiva joukkoliikenne, kohtalaisesti kauppoja ja erikoisuutena esimerkiksi oopperatalo, eli kyllä Cork on mielestäni kaupunkistatuksensa ansainnut. Iso osa kaupungin eläväisyydestä muodostuu opiskelijoista - täällä on jonkun sortin school, college tai institute joka nurkan takana. Isot ja keskeiset koulut ovat University College Cork ja Cork Institute of Technology. Jälkimmäisen alaisuudessa toimii myös School of Music, vaikka meidän fyysinen koulumme onkin kuuden kilometrin päässä CIT:n pääkampukselta. UCC ja CIT eivät kumpikaan ole ihan kaupungin ytimessä; UCC:n kampus on oma alueensa melko lähellä keskustaa ja CIT on kuin pieni kylä 25 minuutin bussimatkan päässä keskustasta. Opiskelijoita riittää kyllä tänne ydinkeskustaankin; löytyy School of Music, College of Commerce, Crawford School of Art and Design ja Griffith College. Mahdollisesti muitakin, mutta nämä olen onnistunut bongaamaan henkilökohtaisesti.

Cork on lähellä merta, mutta sitä ei täällä keskustassa huomaa kuin korkeintaan säätiloista. Kaupunkia hallitsee Lee-joki, joka haarautuu kahtia ovelasti niin, että kaupungin keskusta jää siihen väliin. Minä asun joen etelähaaran etelärannalla, ja samalla rannalla on myös CSM. Joki on jatkuvasti läsnä, ja se on yksi suosikkiasioistani täällä. Ensiksikin se tekee minulle muuten niin helpon eksymisen aika paljon vaikeammaksi. Jos hukkaa itsensä keskustaan, tulee ennemmin tai myöhemmin vastaan pätkä jokea, jonka avulla voi sijoittaa itsensä. Toiseksi suomalaiseen mökkikulttuuriin kasvanut sieluni kokee veden läheisyyden hyvin miellyttävänä ja rauhoittavana. Vaikka joki ei ihan Saimaata vastaakaan, on virtaava vesi kaunista ja minusta on hauska seurailla sen nousuja ja laskuja. Erityisesti iltaisin joenvartta kävellessä voi haistaa sellaisen tietyn makean veden tuoksun, joka muistuttaa järvistä, mutta myös jostakin muusta. Niinä hetkinä rakastan tätä kaupunkia. Joki tuo mukanaan myös hauskoja ilmiöitä, kuten silloilta onkivia ihmisiä ja pari sankarillista melojaa, joiden taistelua virtauksia vastaan ihastelin ikkunastani eräänä lauantaipäivänä.

Olen parikin kertaa purnannut Facebookissa siitä, mitä kaikkea täältä ei löydy. Mieluisia vaatteita ja/tai sisustustarvikkeita myyvä kauppa on edelleen haussa, mutta pakko silti myöntää, että yleisesti ottaen varustelutaso on hyvä. Mietin yhtenä päivänä keskustassa kävellessäni, että kaupat ovat jakautuneet ihan näppärästi: St. Patrick's Streetiltä löytyvät hyödylliset kaupat, Oliver Plunkett Streetiltä hauskat kaupat. Musiikkikauppa, suklaakahvila, luonnonkosmetiikkakauppa, italialaista jäätelöä myyvä putiikki ja wanhan ajan tunnelmaa tavoitteleva karkkikauppa muodostavat pienen osan hauskaa tarjontaa. Olen yrittänyt tähän mennessä rajoittaa shoppailuni välttämättömyyksiin (tai ainakin asioihin, joiden tarpeellisuus on jossain määrin perusteltavissa...), mutta houkutuksia on kyllä tullut eteen runsaasti. Lisäksi täällä on paljon pieniä kahviloita, ravintoloita ja teehuone, joita haluaisin testailla jatkuvasti, mutta koska yksin tulee lähdettyä aika harvakseltaan, on tämä vielä kohtalaisen tutkimatonta aluetta minulle.

Ylipäätään Cork on minulle sopivan sympaattinen. Vanhat, uudet, tavalliset ja hullun väriset talot muodostavat kauniin näköisen sekamelskan ja asemakaava on riittävän kaareutuva ja outoja pieniä kujia sisältävä ollakseen mielenkiintoinen, muttei kuitenkaan mahdottoman eksyttävä. Löydän täältä pieneltä keskusta-alueelta edelleenkin uusia paikkoja aina, kun päätän kiertää vähän eri kautta kuin yleensä. Olen retkeillyt vielä aika pienellä alueella keskustan ympäristössä, mutta esimerkiksi UCC:n ihana Tylypahka-henkinen kampusalue on tullut katsastettua, kuten myös Shandon, pari puistoa ja The Lough ("järvi", oikeasti sellainen sympaattinen lammikko). Kaduilla törmää jo nyt usein tuttuihin ja joskus vastaan tulee ihminen, joka laulaa tai hyräilee mennessään. Mitään yltiöpäistä pikkukaupunkitunnelmaa Cork ei kuitenkaan hengi, vaan city-asenteella ollaan liikenteessä.

Niin, se liikenne. Se on täällä ihan kamalaa. Nykyään en enää mene paniikkiin siitä, että autot ajelevat vasemmalla puolella tietä ja kääntyvät risteyksistä kaikkiin vääriin suuntiin, mutta muuten stressaan kyllä jokaista tienylitystä. Suojateitä on erittäin vähän, joten kadun ylittäminen satunnaisesta kohdasta on usein välttämätöntä. Ne vähäiset liikennevalot jotka täällä päivystävät ovat kaikkea muuta kuin jalankulkijaystävällisiä. Koulumatkani varrella ovat yhdet valot, ja vihreän odottamiseen saattaa mennä liioittelematta puolet koulumatkani kestosta (no joo, se koulumatka on puoli kilometriä, mutta ärsyttää se silti!). Vihreä luonnollisesti palaa n. 10 sekuntia ja jos et siinä ajassa ehdi kipittää yli, harmin paikka. Täkäläiset tietenkin kulkevat päin punaisia minkä ehtivät ja välillä tuntuu, että olen ainoa ihminen tässä kaupungissa joka viitsi edes esittää olevansa kiinnostunut liikennevalojen signaaleista. Sen verran liikenne kuitenkin vielä pelottaa, että odottelen kiltisti turistina vihreää kun paikalliset paahtavat autojen sekaan.

Se Irlanti-klisee, jonka mukaan täällä voi kokea kaikki vuodenajat päivässä, pätee myös Corkiin. Nyt on ollut kylläkin neljän päivän putki harmaata sumua ja sadetta, mutta sitä ennen säävaihtelut olivat aivan villejä. Kaatosateinen aamu saattoi kääntyä aivan kauniiseen, aurinkoiseen ja lämpimään iltapäivään. Vastaavasti poikkeuksellisen kesäinen päivä sai ikävän lopun, kun jostain ilmaantui sade, ja illalla oli jo viileää ja ankeaa. Olen oikeastaan jo luovuttanut enkä edes yritä miettiä mahdollisia sääskenaarioita kun lähden ulos - mikään niistä ei kuitenkaan toteudu, vaan paikallinen ilmatila keksii jotain ihan muuta.

Päätän sekavat kaupunkihölinät muutamaan kuvaan (jos osaan). On täällä kuitenkin aika sievää.

Näkymää huoneeni ikkunasta

Sillalta lähellä asuntoani

Tuo sininen häivähdys puiden takana on asuintaloni

Fiilistelyä UCC:n puistossa

Korkeaa koulua

Opiskelemaanhan tänne on tultu (krhm), joten lienee paikallaan omistaa muutama sananen myös Cork School of Musicille, koululle, jonka opiskelija olen tämän lukuvuoden. Vielä Suomesta lähtiessä en tiennyt juuri mitään kyseisestä laitoksesta ja saatoin vain arvailla koulun tasoa, mainetta ja viihtyisyyttä. Koulun nettisivujen mukaan neliöitä on 12 000, kaikkia mahdollisia tiloja joka lähtöön, hienoja tietokoneita ja flyygeleitä siellä sun täällä ja resurssit joka suhteessa kohdallaan, mutta paljon muuta ei sitten kerrottukaan. Ei kai niitä tärkeitä asioita olekaan mahdollista latoa nettisivuille objektiivisina tosiasioina. Tänne tultuani olen saanut selville, että koulu on hyvässä maineessa Irlannissa ja opiskelijoita tulee pidemmältäkin. Yleisestä tasosta on vielä vaikea sanoa yhtään mitään, kun en ole vielä päässyt kuuntelemaan oppilaskonsertteja tai mitään sellaista. Tunnelma on erilainen kuin omassa koulussani Suomessa, mutten osaa asetella sitä akselille huonompi-parempi. Erilainen vain.

Tiedoissani Irlannin koulutusjärjestelmästä on vielä paljon ammottavia aukkoja, mutta jotain olen sentään saanut selville. CSM:n full-time studentit, kokopäiväiset opiskelijat, ovat lukiosta valmistuneita ihmisiä, jotka tekevät tutkintoa nimeltä Bachelor of Music. Saman tutkintonimikkeen alle asettuvat omat opintoni täällä, vaikken täältä aiokaan valmistua. Bachelor of Music on täällä vähän sekalainen koulutusohjelma. Jokaiselle vuodelle on muutama kaikille pakollinen kurssi, kuten esimerkiksi instrumenttiopinnot sekä musicianship, täkäläinen vastine säveltapailulle ja teorialle. Näiden lisäksi jokainen saa käydä mieleisiä valinnaisia kursseja, liittyen instrumenttiopetukseen, ryhmäopetukseen, musiikkiterapiaan, musiikkiteknologiaan, johtamiseen ja orkestrointiin, historia- ja teoria-aineisiin... Kaikki valmistuvat kuitenkin samalla nimikkeellä, Bachelor of Music, kurssivalinnoista riippumatta, eikä tämä tutkinto vielä yksinään valmista mihinkään ammattiin. Valmistuneet voivat hakea mieleisensä alan maisteriohjelmaan, joista sitten valmistaudutaan opettajiksi, muusikoiksi, teknikoiksi tai kuka miksikin. Bachelor -ohjelman lisäksi CSM:ssä tarjotaan maisteriohjelmia muusikoille ja musiikkiteknikoille. Klassisen musiikin lisäksi siellä pyörivät myös musiikkiteatterin ja popmusiikin koulutusohjelmat. Tämän kaiken lisäksi CSM toimii musiikkiopistona, ja iltapäivisin käytävät täyttyvät eri-ikäisistä part-time studenteista, jotka tulevat soittotunneille, yhtyeharjoituksiin ja teoriatunneille. Koulun demografia on siis kaiken kaikkiaan hyvin monipuolinen ja sekalainen, ja sinne 12 000 neliöön on helppo kadottaa itsensä.

Oppituntien ja harjoittelemisen yksityiskohdat tuskin kiinnostavat ketään muita kuin opiskelukavereitani (jos heitäkään...), mutta kerron niistä silti! Oma blogi, oma lupa! Omassa koulussani olisin nyt kolmannen vuoden opiskelija, ja kolmosten tunteja minä käyn täälläkin. Kurssivalintani ovat hämmentävä sekasotku, eikä lukujärjestykseni muoto ole vielä neljän kouluviikonkaan jälkeen täysin lopullinen, mutta jonkinlainen perusarki on jo ehtinyt muodostua. Täkäläisten opiskelijoiden täytyy tehdä vuodessa 60 opintopistettä, mikä tarkoittaa käytännössä kuutta kurssia syksyllä ja kuutta keväällä. Minä vetelen täällä vähän freelancerina, en käy kaikkia pakollisia kursseja enkä tee yhtä paljon opintopisteitä kuin irlantilaiset opiskelijat.
Tällä hetkellä käyn neljää kurssia: Repertory Engagementia, Core Instrumental Studiesia, Class Teachingia ja musiikkiterapian Keyboard Skills -osiota. Toiveissa olisi päästä tekemään myös Kodaly-inspired Music Educationia, mutta vielä neljän kouluviikonkaan jälkeen koulu ei ole osannut päättää, järjestetäänkö kurssia. Tulen varmasti omistamaan vielä oman kirjoituksen irlantilaiselle asioidenhoitokulttuurille, mutta todettakoon jo tässä vaiheessa että tuon kurssin kanssa jahkaaminen on siitä erinomainen havainnollinen esimerkki.

Repertory Engagement on hämmentävä yhdistelmä musiikin historiaa ja yhteismusisointia. Viikoittain istutaan tunti luennolla ja kaksi ja puoli tuntia "large ensemblen", käytännössä orkesterin tai kuoron, harjoituksissa. Minun kurssini on numeroltaan viisi, mikä tarkoittaa, että luennoilla kuunnellaan romantiikan ajan säveltäjiä. Lopputentissä pitää sitten tunnistaa näytteitä säveltäjän, teoksen ja teoksen osan tarkkuudella. Jipii. Minun iso ensembleni on yli satahenkinen sekakuoro, joka tulee joulukuussa esittämään koulun sinfoniaorkesterin kanssa Honeggerin Joulukantaatin. Kuorossa on vähän opiskelijoita ja paljon aikuisia musiikinharrastajia; altoissa opiskelijaedustus muodostuu itseni lisäksi kahdesta ihmisestä. Kevyiden sekaannusten, informaatiokatkosten ja minulle annetun virheellisen tiedon takia olen sekakuoron lisäksi myös pienemmässä, pelkästään opiskelijoista koostuvassa naiskuorossa. Minua ei kahdessa kuorossa oleminen haittaa tippaakaan, mutta tällä hetkellä en saa toisesta ollenkaan opintopisteitä, ja se vähän haittaa.
Class Teaching on täällä lähin vastine oman alani opinnoille Suomessa. Syksyllä perehdymme 5-7-vuotiaiden lasten musiikinopetukseen kouluissa ja keväällä oppeja pääse sitten soveltamaan käytännössä; kukin opiskelija käy kahdeksan viikon ajan kerran viikossa pitämässä musiikintunnin yhdelle koululuokalle. Kurssin sisältö on tähän mennessä ollut aika tuttua ja turvallista, mutta lähestymistapa lasten musiikinopetukseen on täällä monessa kohtaa erilainen kuin Suomessa. Tällä kurssilla myös näkyy selvimmin kieli- ja kulttuurimuuri. Minulla ei ole minkäänlaista laulu-, loru- tai leikkireserviä valmiina, vaan jokaista tehtävää varten täytyy tehdä erillinen tutkimustyö. Lasten opettaminen englanniksi jännittää jo nyt, mutta onneksi tässä on vielä jokunen kuukausi aikaa parantaa suullista kielitaitoa ennen harjoittelua.
Musiikkiterapian kurssi - tai lähinnä kurssille pääseminen - on tuottanut täällä siinä määrin ongelmia, etten viitsi niitä alkaa tarkemmin selostaa. Kaiken säheltämisen lopputuloksena teen nyt musiikkiterapiakurssille vaadittavaa keyboard skills -osiota toisen vaihto-opiskelijan kanssa siten, että meillä on tunti instrumenttiopetusta viikossa ja sen lisäksi pitäisi väsätä jonkinlaista portfoliota - ei sillä, että minulla olisi sen tekemiseen mitään ohjeita tai ylipäätään kovin selvää käsitystä siitä, mitä minulta odotetaan. Kurssin yhteys varsinaiseen musiikkiterapiaan on minulle vielä hämärän peitossa, mutta on toki ihan mukavaa käydä kerran viikossa opettelemassa soittamaan lastenlauluja pianolla. Lähinnä kurssi kai tähtää siihen, että meillä olisi vakaat säestys- ja improvisointitaidot. Luulin olevani säestyksen kanssa aika selvillä vesillä opiskeltuani vapaata säestystä pari vuotta, mutta iloitsin liian aikaisin. Tämä opettaja antaa meille aukikirjoitetut sovitukset kappaleista ja niitä sitten yritän opetella. Ja toki soinnut on nyt heivattu vasempaan käteen, kun olen juuri kahden viime vuoden aikana vakuuttunut, että ne eivät kuulu sinne...
Core Instrumental Studies on minun tapauksessani hienosteleva nimi laulutunneille. Opettajani on alunperin amerikkalainen, keski-ikäinen mies, mikä tunti minusta hyvin pelottavalta lähtöasetelmalta. Asetelman takaa kuitenkin paljastui erittäin mukava ihminen, jonka opetustyylikin tuntuu tähän mennessä ihan tarkoituksenmukaiselta. Jonkinlaista kulttuurirailoa välillämme kyllä on - välillä tuntuu, että hän pitää minua mystisen kireänä ja arkana pohjoisena olentona, jolle täytyy jatkuvasti vakuutella, että kaikki menee ihan hyvin. Itseäni taas joskus ahdistaa se, miten luottamuksellista ja välitöntä oppilas-opettaja -suhdetta minulta odotetaan jo näin parin laulutunnin jälkeen. En näe mitään estettä sille, että tällainen suhde vuoden mittaan muodostuisi, mutta minulle ei ole mitenkään luontevaa laukoa kaikkia mielipiteitäni ja selostaa syvimpiä tuntojani puolitutulle ihmiselle, vaikka tämä olisi kuinka mukava.

Harjoitteleminen täällä on ihan erilaista kuin Suomessa. Treeniluokkia on paljon enemmän ja ne ovat suuria ja hyvinvarusteltuja. Monesta löytyy Steinwayn flyygeli, joiden kilkuttaminen on aika jumalaista, vaikka en pianoista mitään ymmärräkään. Vähän eri meno kuin LAMKin kellariluokkien rämäpianoiden kanssa... Luokat on ripoteltu ympäri koulun viittä kerrosta ja ne pitää aina erikseen varata vahtimestarilta omaan käyttöön. Tässä on hyvät ja huonot puolensa. Se, kuinka pitkäksi aikaa luokan saa varata, riippuu vuorokaudenajasta, enkä ole vieläkään ihan selvillä systeemin kaikista hienouksista. Maksimissaan treeniaika on joka tapauksessa kolme tuntia kerrallaan. Hyvää on se, että jos tietää, että nyt on kaksi tuntia luokka-aikaa, se tulee yleensä käytettyä kohtalaisen tehokkaasti (ellei sitten unohdu soittelemaan sillä ihanalla flyygelillä jotain ihan muuta). Systeemi auttaa itsekuria myös siinä mielessä, että jos luokan on varannut neljäksi, harjoittelemaan on myös mentävä neljäksi eikä koululle lähtemistä voi lykätä loputtomiin. Järjestelmän jäykkyys tuo kuitenkin tullessaan paljon ikävääkin. Minä harjoittelisin mieluummin pidempiä aikoja siten, että välissä on taukoja. Parin tunnin harjoitusajasta ei kuitenkaan paljoa viitsi omistaa taukoiluun, ja mitäpä sillä tauolla tekisikään? Ensimmäisessä kerroksessa on opiskelijoiden oleskeluhuone, mutta jos on harjoittelemassa neljännessä kerroksessa, ei portaita viitsi juosta edestakaisin kymmenen minuutin paussin takia. Kaipaan kellarihengailua, kaipaan sitä niin paljon! Olen vakuuttunut, että jos täällä olisi LAMKin tavoin kellari, olisin jo paras ystävä kaikkien irlantilaisten opiskelukavereitteni kanssa. Täällä ei myöskään pikaharjoittelu onnistu. Jos haluaisi lämmitellä parikymmentä minuuttia ennen laulutuntia, ei sitä varten oikein viitsisi varata luokkaa. Ei sitä välttämättä myöskään saa. Esimerkiksi tiistaisin ja keskiviikkoisin luokan saaminen missään vaiheessa päivää, saati silloin kun sitä tarvitsisi, vaatii runsaasti hyvää onnea ja planeettojen oikeanlaista asentoa.

Kokonaisuudessaan CSM on melkoinen koneisto, joka kaikesta kaoottisuudestaan huolimattaan tikittää. Tunnen edelleen jokapäiväisessä koulunkäynnissäni enemmän selviytyväni kuin opiskelevani, mutta yritän olla kärsivällinen. Olen ollut koulussa ja koulun vuoksi hurjan iloinen, innostunut, kiehuvan raivoissani, epätoivoisen väsynyt, utelias, riemukkaan motivoitunut, turhautunut ja ennen kaikkea täysin hämmentynyt, eikä tämä tunnekirjo ole lähiaikoina ainakaan kaventumassa, mutta kaikesta on tähän mennessä selvitty, usein jopa hyvillä mielin. Kyllä (kai) minusta vielä (jonkin sortin) CSM:läinen kuoriutuu.

Oli eräs talo. Talossa asui tyttö (ja poika, ja toinenkin tyttö).

Minulle ei ole koskaan tullut mieleenkään, että jonakin päivänä saattaisin asua kirkkaansinisessä talossa. Tämä toimikoon jälleen yhtenä esimerkkinä elämän arvaamattomuudesta, sillä nykyinen asumukseni on ulkopinnoiltaan sellaista mystistä sinisen sävyä, jolle en keksi mitään vertailukohtaa luonnosta tai mistään muualtakaan. Vaikka yleisesti ottaen pidän kaikista väreistä ja suosin värikkyyttä ennemmin kuin värittömyyttä, tätä nimeomaista sinistä en vieläkään osaa nähdä kovin miellyttävänä. Kuitenkaan en voi olla pitämättä talosta, joka on vähän omituinen ja silmiinpistävä. Samaistun.

Asunnonmetsästykseni alkoi laajasti katsoen jo viime keväänä, kun olin saanut tiedon siitä, että olen hyvin todennäköisesti muuttamassa Corkiin ja aloin ensimmäistä kertaa katsella erilaisia asumisvaihtoehtoja ja vuokra-asuntoja välittäviä nettisivuja. Asiat eivät kuitenkaan edenneet mihinkään vielä moneen kuukauteen - keväällä tarjolla oli asuntoja enimmäkseen kesäksi tai vähintäänkin kesästä alkaen. Tilanne oli sama myös alkukesän, mutta heinäkuussa alkoi potentiaalisia paikkoja ilmaantua. Olin todennut jo aikaisin, että koulun kautta haettavat opiskelija-asunnot räjäyttäisivät budjettini aika pahasti ja luultavasti pakottaisivat ottamaan opintolainaa, joten suuntasin astetta epävarmemmille, mutta myös edullisemmille vapaille markkinoille. Lähetin hakemuksia sitä mukaa kun sopivia asuntoja ilmaantui ja sain jo hieman esimakua täkäläisten ihmisten hitaudesta ja vastahakoisuudesta vastata sähköposteihin. Elokuun edetessä huoli alkoi jo vähän kalvaa, mutta muutamaa viikkoa ennen lähtöä asiat alkoivat edetä ja äkkiä huomasin olevani sitoutunut asuntoon, yhteen ensimmäisistä asunnoista joita olin tiedustellut.

Ja täällä minä nyt olen, omituisessa sinisessä, korkeassa ja kapeassa talossa Lee-joen etelähaaran varrella. Talon sijainti ei voisi olla juurikaan parempi - koululle on matkaa noin puoli kilometria, ydinkeskusta on joenylityksen päässä. Itse jokea voin katsella huoneeni ikkunasta. Keskeinen sijainti toki tuo mukanaan sen todellisuuden, että talon välittömässä läheisyydessä on useampi pubi. Iltaisin meteli on välillä melkoinen ja erityisesti viikonloppusisin lauluesitykset ikkunani alla ovat enemmän sääntö kuin poikkeus. Tähän asti olen kuitenkin onnistunut nukkumaan öisin eikä urbaani äänimaisema muutenkaan haittaa elämistä sen kummemmin. Pahempi riesa on se, että talo sijaitsee ilmeisesti paloautojen keskeisen kulkureitin varrella, ja sireenit ulvovat ohitse säännöllisesti.

Ensivaikutelma huoneestani oli hyvin ahdas ja vähän ikävä. Lattiapinta-alaa on suunnilleen postimerkin verran ja sekin vähä on kutistettu olemattomiin ronskilla parisängyllä ja Narnia-kokoluokan vaatekaapilla. Näiden lisäksi kalustus koostuu yhdestä tuolista, yöpöytälipastosta ja yhdestä seinähyllystä. Kuitenkin jo tuloani seuraavana päivänä - osittain varmasti matkalaukkujen purkamisen seurauksena - huone alkoi näyttää potentiaalisen kodikkaalta. Tilaa täällä on kieltämättä niukasti mihinkään muuhun kuin nukkumiseen. Tavarani ovat uponneet kohtalaisen hyvin kaappiin, laatikoihin ja ainoalle hyllylleni, mutta kaipaan kirjoituspöytää tai edes jotain tasoa, jolle voisi kasata jokapäiväisessä käytössä olevia tavaroita. Kirjoituspöytä olisi mukava myös ihan kirjoittamiseen, sillä nykyisellään kaikki tietokoneen käyttö ja koulutehtävien tekeminen tapahtuu sängyllä toinen toistaan epäergonomisemmissa asennoissa. Tänne saapuessani riemuitsin, miten helppoa tulee olemaan siivota ja pitää siistinä näin pientä huonetta. Oikeassa olin siinä mielessä, että siivoaminen ei tosiaankaan ole kovin työlästä, mutta siisteyden ylläpitäminen on vähintään yhtä vaikeaa kuin suuremmassa huoneessa juuri siksi, että laskutilaa on vähän. Koulumateriaalit ovat enimmäkseen kasana lattialla, vaatteet siinä ainoassa tuolissa. Tietokone, kuten moni muukin esine, viettää päivät sängyllä ja yöt väistämättä lattialla. Toisaalta olen havainnut, että koko ikänsä yhden hengen sängyssä nukkunut ihminen ei noin vain ala nukkua leveästi, joten tavaroiden säilyttäminen sängyn ulkoreunalla onnistuu öisinkin. Ulkoasu täällä on jo vallan viihtyisä, kiitos erinäisten ovelleni kiikutettujen pakettien. Kyllä tätä melkein voi kodiksi sanoa.

Kokonaisuudessaan tämä komeus on kolmekerroksinen, mutta varsinaista asumistoimintaa on kahdessa. Pohjakerroksessa sijaitsee eteisen lisäksi vain mysteerihuone, johon minun avaimillani ei pääse ja joka näyttää ikkunasta kurkatessa aika ränsistyneeltä. Vähän kun kiipeä portaita ylös (ja ihastelee mennessään viehkeää vaaleanruskeaa kokolattiamattoa...) löytää ensimmäisen asuinkerroksen. Jonkun sortin eteistasanneviritys tuossa on, lisäksi löytyy kylpyhuone (ja sieltä surkealla vedenpaineella lirutteleva sähkösuihku) sekä minun ja kämppis H:n huoneet. H:n huone on talon suurin, minun kaikkein pienin. Ylimmässä kerroksessa on kämppis M:n huone, keittiö ja pieni olohuone. Yhteistilat ovat mukavat ja hyvinvarustellut, mitä nyt keittiötä vaivaa jo tutuksi tullut säilytystilan puute. Ja siellä on kattoikkunoita, kattoikkunat ovat hurjan kivoja!

Kämppiksiä minulla on kaksi, molemmat käsittääkseni itseäni jokusen vuoden vanhempia ja töissä käyviä ihmisiä. H on seinänaapurini, ranskalainen nainen, mukava ihminen vaikkakin satunnainen siisteysfanaatikko (pidän itseänikin siisteyden ystävänä, mutta omat standardini alkavat vaikuttaa hyvin matalilta H:n kanssa keskusteltuani). M on ruotsalainen mies, josta minulla on toistaiseksi aika hatara kuva ihmisenä. En osaa vielä jutella hänen kanssaan ihan luontevasti, ja ylipäätään näemme toisiamme hämmentävän vähän siihen nähden, että majailemme samassa talossa. Tähän mennessä olen tullut toimeen molempien kanssa. Kaikilla on aika erilaiset aikataulut ja elämänrytmit, joten yhteiselomme ei ole kovin tiivistä. Välillä haaveilen opiskelija-asunnosta, jossa minulla olisi edes jotain yhteistä muiden asukkaiden kanssa ja joihin tulisi sen kautta myös tutustuttua vähän paremmin. Enimmäkseen kuitenkin nautin tästä talosta paljon ja koen olleeni onnekas kun pääsin tänne asumaan.

Koska valittaminen on yllämainituista seikoista huolimatta mukavaa, tässä talon keskeisimmät ongelmat kompaktina listana!
1) Kylmyys
Niin. Täällä on kylmä. Tätäkin tekstiä naputtelen käsineet kädessä. Löytyy tuplaikkunat ja löytyy keskuslämmitys, mutta kumpikaan ominaisuus ei paljoa lohduta kun välillä yhdet villasukat eivät mitenkään riitä. Lisäksi kämppikseni pitävät tuulettamisesta ja minä, mukamas arktinen suomalainen, kuljen sulkemassa ikkunoita sitä mukaa kun niitä auotaan. Erityisen ikävää on, että aamulla tuntuu ihan mahdottomalta tulla pois peiton alta lämpimästä, minkä vuoksi aamuni venyvät liian usein suhteettoman pitkiksi. Ja voi sitä kärsimyksen määrää, jos erehtyy vaeltamaan vessaan ilman villasukkia! Kokolattiamatottomat lattiaosuudet tuntuvat lähinnä jäältä.
2) Kaasuhella/-uuni
Hellaa olen opetellut vähitellen käyttämään, vaikka pelkään sitä edelleen. Liekin säätämiseen ei päde mikään logiikka, vaan jokainen levy käyttäytyy eri tavalla. Ajatus keittiössä leijailevasta kaasusta tuntuu ahdistavalta. Uunia en ole käyttänyt vielä kertaakaan enkä osaa edes panna sitä lämpenemään. En ymmärrä säätimiä ympäröivistä symboleista mitään. En ole koskaan paljoa perustanut mikroaaltouuneista, mutta nykyään tykkään.
3) Imuri
Ei ime. Suutin on niin tukossa, jumissa ja hajalla, ettei sillä paljoa pysty tekemään. Kämppikset ovat eri mieltä.
4) Liruttelijasuihku
Hiusten pesemiseen menee KAUAN, ja shampoon huuhtominen kokonaan pois ei kai ole edes mahdollista. Siellähän liruttelen ja kiroan kampaustani.
5) Arvaamaton nettiyhteys
Tuntuu hemmotellulta valittaa tästä, mutta on yllättävän hermoja raastavaa, kun yhteys voi katketa koska tahansa. Yhteys palaa, kun reitittimen käynnistää uudelleen. Reititin on naapurissa, vuokraisäntämme toimistossa. Tämä johtaa siihen, että jos yhteys katkeaa illalla, se palaa aikaisintaan seuraavana aamuna. Jos se katkeaa perjantaina viideltä, on edessä viikonloppu ilman internettiä.
6) Jätehuolto
...jossa ei sinänsä olisi mitään suurempaa vikaa, jollei toista meidän ulkoroskiksistamme olisi varastettu reilu viikko sitten. Talon takana on pieni ja rähjäinen lautatasanne, jossa on kaksi ulkoroskista, kierrätys- ja sekajäte. Kerran viikossa toinen näistä säiliöistä raahataan kadunkulmaan tyhjennystä varten, ja kierrätysroskiksemme ei koskaan palannut viime viikon tyhjennysreissulta. Kaipuu on suuri. (Kuka kumma varastaa ulkoroskiksen?!)

Näitä pieniä epämukavuuksia lukuunottamatta elo sujuu täällä mukavasti. Iloisten asioiden listalle pääisisivät esimerkiksi keittiöstämme löytyvät pyykkikone ja tiskikone. Pyykkitupiin ja käsitiskaamiseen tottuneelle tämä on luksusta. Televisio on myös, mutta koska Irlannin tv-tarjonta ei tähän mennessä ole tehnyt vaikutusta, sitä en ole monta kertaa avannut. Aika paljon tulee vielä mökötettyä oman huoneen turvassa ja rauhassa, mutta vähitellen otan haltuun tätä hassua taloa. Tervetuloa vierailemaan!

Sinne

Taas minä yritän blogata. Tämä on ainakin viides blogiyritelmä nuoren elämäni aikana, ja kaikki aikaisemmat ovat riutuneet kuoliaaksi lyhyen ja intensiivisen bloggausinnon laannuttua ja lopulta kadottua kokonaan. Bloggaamiseen pätee ainakin minun kohdallani sama ikiaikainen paradoksi kuin kaikkeen missään määrin luovaan toimintaan: kun on aikaa kirjoittaa, ei ole mitään kirjoitettavaa, ja vastaavasti kun elämssä alkaa tapahtua, ei sitä ehdi tai jaksa merkkailla muistiin. Aikaisemmissa blogeissa hankalaksi koin myös tyylillisen tasapainon löytämisen. Pitääkö kirjoittaa henkilökohtaisista vai yleisistä asioista? Nokkelan humoristisesti ironisella kierteellä vai vilpittömän tosissaan silläkin riskillä, että vaikuttaa naurettavalta? Vai hämyisän eteerisellä ja kryptisen taiteellisella otteella? Tämä tasapainoilu on yleensä johtanut siihen, että päädyn kuulostamaan omasta mielestäni joko teennäiseltä tai säälittävältä tai parhaassa tapauksessa sekä että.

Kaikista näistä hankaluuksista huolimatta tässä sitä taas ollaan. Pääsyyllinen tilanteeseen on se, että kolme viikkoa sitten muutin Suomesta Irlantiin, tarkemmin sanoen Corkiin. Täällä aion viettää lukuvuoden 2012-2013. Normaalielämässäni opiskelen Lahdessa varhaisiän musiikkikasvatusta, ja samaa yritän tehdä täällä. Aloin haaveilla Irlanti-kokemusteni bloggaamisesta jo kesällä, ja jotakin olennaista blogiaktiivisuudestani kertonee se, että aloittelen tätä haaveblogia nyt, kun olen asunut täällä jo muutaman viikon... Kuitenkin tämä vuosi on sellainen kokemus, jonka haluan dokumentoida, joten parempi kai myöhään kuin ei milloinkaan (ihan toiseen kappaleeseen pääsin ennen ensimmäistä ikikliseetä, hyvä minä!). Tällä tavoin toivottavasti myös estän itseäni julkaisemasta kahtakymmentä Facebook-päivitystä päivässä, mikä lienee riittävän jalo tavoite jo itsessään. Ja kaikki perustavat blogin lähtiessään ulkomaille! Minäkin tahdon!

Jäi näköjään aikeeksi kirjoittaa lyhyt ja tiivis intro ja mennä suoraan asiaan. Mutta nyt menen! Lupaan!

Helsinki-Vantaan ykkösterminaali oli ihan melkein King's Crossin laituri 9 ja 3/4 sinä syyskuun varhaisaamuna, kun minä kotoani läksin. Pöllöä ei ollut mukana matkassa, mutta yksi 23-kiloinen matkalaukku sekä noin 12 kiloa käsimatkatavaraa kylläkin. Olin etukäteen niin pelännyt lähtöä ja sitä hetkeä, kun täytyy jättää saattajat taakse ja kävellä turvatarkastukseen ihan yksin tietäen, että siitä hetkestä eteenpäin tosiaan on yksin. Kun se tilanne sitten oli käsillä, ei se oikein edes tuntunut. Jännitin itse matkaa - lentokentillä navigoimista, koneen vaihtoa ja Corkin lentokentältä asunnolle löytämistä - niin paljon, etten osannut sillä hetkellä ajatella sitä edemmäs. En ole lentänyt yksin kovin monta kertaa, vaan useimmiten mukana on ollut joku ystävä tai perheenjäsen, jolla on minua enemmän kokemusta lentomatkustamisesta. Nyt olin kuitenkin omillani.

Helsinki-Lontoo -lennon istuin keskipaikalle ahtautuneena innostuksen- ja ahdistuksensekaisissa tunnelmissa. Nukkumisesta ei tullut mitään, vaikka alla oli viikon verran huonosti nukuttuja öitä jotka huipentuivat lähtöä edeltävän yön reilun tunnin uniin. Irlannin matkaoppaan ja A Dance with Dragonsin lukeminen sekaisin johti lähinnä sekaannuksiin Irlannin ja Westerosin historian välillä, eikä kumpikaan teos onnistunut nopeuttamaan aikaa kovin tehokkaasti. Yleinen lentokoneinhotus ja matkastressi alkoivat helpottaa siinä vaiheessa, kun alapuolella alkoi näkyä Lontoon maamerkkejä - se omituinen maissintähkärakennus ja London Eye. Edellisestä vierailustani kaupungissa oli ehtinyt kulua yli kymmenen vuotta ja aloin olla aika innoissani niistä yhdeksästä tunnista, jotka minun oli määrä viettää Lontoossa ennen jatkolentoa Corkiin.

Innostus oli kuitenkin ennenaikaista. Heathrow'lla seurasin kiltisti opasteita ja henkilökunnan komentoja koskien matkustajia, joilla oli jatkolento samana päivänä. Se taisi olla virhe, sillä äkkiä huomasin olevani turvatarkastuksessa, jonka läpäistyäni putkahdin terminaaliin. Kauppoja, ravintoloita, kahviloita, mutta ei uloskäyntiä. Hyvin pian huomasin myös, että ei matkatavarasäilytystä kahdelletoista käsimatkatavarakilolleni, ei paikkaa jossa voisi nukkua rauhassa eikä ilmaista internet-yhteyttä. Edessä reilu kahdeksan tuntia odottelua. Sillä hetkellä ajattelin oikeastaan vain, miten tyypillistä minua on olla jumissa terminaalissa raskaan laukun kanssa ilman mitään tekemistä, kun olin suunnitellut viilettäväni Lontoossa koko päivän. Lukuisten epätoivoisten yritysten kautta onnistuin kuitenkin ostamaan itselleni sen verran internettiä, että pystyin romahtamaan laukkuineni penkille ja katsomaan läppäriltä Downton Abbeyta suurimman osan ajasta. Samalla onnistuin imeyttämään itseeni hitusen Lady Granthamin tyyneyttä ja kykyä pitää julkisivu kasassa olosuhteista riippumatta. Tämäkään lady ei lopulta murtunut, vaikka oli väsyneenä, nälkäisenä, epätietoisena ja ihan yksin vieraassa paikassa. Julkisivu kesti, sen myötä myös henkinen tasapaino alkoi palailla.

Tämän odottelumaratonin jäkeen lento Lontoosta Corkiin tuntui menevän silmänräpäyksessä. Lyhythän se olikin, suunnilleen 45 minuuttia. Irlantilaiset lentoemännät antoivat pientä esimakua tulevasta, ja väsymyksen entisestään alentama kielitaitoni tuntui heidän pälpätyksenä edessä mitättömän riittämättömältä. Portilla ollut kyltti "Hand Luggage - max 10 kg" herätti siinä määrin pelkoa, että yritin nostaa ylipainoisen laukkuni tavarasäiliöön ja sieltä pois mahdollisimman kevyen näköisesti. Kone ei onneksi ollut erityisen täysi eikä laukkuni sitä pudottanut.

Perillä Corkin pienehköllä ja helppokäyttöisellä lentokentällä naputtelin hermostuneesti tekstiviestin toiselle tulevista kämppiksistäni ja hyppäsin taksiin. Toki ensin hämmennyttyäni siitä, että kuski on väärällä puolella autoa... Osoitteen annoin lapulla, koska en vielä siinä vaiheessa osannut lausua kadun nimeä (en kai vieläkään täysin osaa). Kyseinen kaveri ajelutti minua korttelia ympäri muutaman euron edestä - kadut tuntuvat olevan täällä enimmäkseen kapeita ja yksisuuntaisia, eikä hän ollut ihan varma siitä, missä kohtaa katua talo sijaitsi. Kiitos Street View'n osasin onneksi hihkaista, kun oikean näköinen talo tuli näkyviin (Google ei maksanut minulle tästä kommentista!). Siihen kuski sitten minut jätti valtavine matkalaukkuineni, omituisen sinisen talon oven eteen. Jännittyneenä soitin ovikelloa. Kerran, kaksi, viisi. Aloin vähän huolestua. Huomasin, että ovessa on toinenkin kello ja kokeilin sitä. Kerran, kaksi. Viisi. Aloin huolestua paljon. Kämppiksen oli tarkoitus olla kotona päästämässä minut sisään, mutta ketään ei kuulunut. Lopulta sisältä kuului liikettä ja oven avasi kohtalaisen pöllähtäneen näköinen nuorimies.
"Hei, mun pitäisi muuttaa tänne tänään ja laitoin viestiä H:lle ja hänen oli tarkoitus päästää minut sisään..."
"H taitaa olla vielä ulkona. Tule sisään vaan."
Jotakuinkin nolostuneena raahasin laukkuni unisen miekkosen, kämppis M:n ohitse eteiseen. Tämä yritti sankarillisesti ja estelyistäni huolimatta kantaa ison laukkuni portaita ylös, mikä ei ollut mitenkään kevyt projekti.
"Tuossa on sinun huoneesi."
Ensivaikutelma kotikolostani oli, että onpa se pikkuruinen. Sänky on valtava ja lattiapinta-alaa ei käytännössä ole. Kaikki ruskeasta kokolattiamatosta massiviseen vaatekaappiin näytti vieraalta ja vähän ikävältä. M kierrätti minut pikaisesti talossa ja vetäytyi sitten takaisin omaan huoneeseensa. Minä jäin pikkuiseen huoneeseeni kaivamaan isosta matkalaukustani nukkumiseen vaadittavia tavaroita. Pian totesin, että kotoa tuomani oman sängyn lakanat ovat aivan liian pienet massiviseen sänkyyn ja sen valtavaan peittoon, mutta sain silti askaroitua jonkun sortin petauksen. Juuri ennen kuin ehdin valahtaa sängyn pohjalle, juoksi huoneeni ovelle lyhyt nuori nainen.
"Oi, pääsit sisään! Hyvä!"
Kämppis H esitteli itsensä, toivotti tervetulleeksi ja kipaisi takaisin Corkin iltaan. Minä kiipesin sänkyyn, joka on niin paljon isompi ja kovempi kuin omani, ja nukahdin niin nopeasti, etten ehtinyt ajatella kotia.