The name is Jimtunen, Rikka Jimtunen

Aloitamme kirjoituksen ilmoitusasialla: myrskyistä, nousuvesistä ja tulvavaroituksista huolimatta olen edelleen tukevasti vedenpinnan yläpuolella. Eilen illalla tilanne näytti aika jännittävältä, eikä opiskelu oikein sujunut kun piti vahtia ikkunasta joen pintaa. Minun katuni kohdalla se ei kuitenkaan tullut yli missään vaiheessa, vaikka ilmeisesti joissakin osissa kaupunkia olivat kadut vähän lainehtineet. Noin neljän-viiden sadepäivän jälkeen tämänaamuinen auringonpaiste oli mukava yllätys, vaikkei se toki koko päivää kestänytkään. Sehän olisi ollut jo liioittelua.

Vaikka sää täällä saarella onkin äärimmäisen suosittu ja yleispätevä puheenaihe, tarkoitukseni on kuitenkin tänään kirjoittaa jostain ihan muusta. Jo ennen kuin tiesin pääseväni tänne opiskelijavaihtoon, oli mielessäni käväissyt pieni huoli - miten ihminen, jolla on suomalainen, ei erityisen kansainvälinen ja jossain määrin hankalasti äännettävä nimi, pärjää maailmalla? Oma nimeni sattuu olemaan englannin puhujien kannalta aika haasteellinen. Alussa ihmeellinen rullaava r, jonka perään pitäisi osata heittää sekä kaksoisvokaali että kaksoiskonsonantti. Sinänsä triviaalilta kuulostava huoleni on osoittautunut kaikkea muuta kuin turhaksi. Minulta oli vähällä jäädä asunto saamatta, koska vuokraisäntäni oli kirjoittanut etunimeni väärin sähköpostiosoitteeseeni. Hän ei suinkaan ole ainoa - viimeksi tiistaina laulunopettajani kertoi säestäjäni valittaneen, että minulle osoitetut sähköpostit palaavat lähettäjälle, ja totesi perään: "She's probably just misspelling your name in the e-mail address. I always spell it right when I write to her, but she won't take the hint!". Kävi ilmi, että juuri tästä oli kysymys. Jostain syystä "Rikka" on useimmille täkäläisille se loogisin vaihtoehto, mutta sähköpostit eivät tule perille logiikan voimalla. Vaikka kirjoittaja älyäisikin painaa reply-painiketta tai copy-pasteta sähköpostiosoitteeni, on puhutteluna silti usein joko Rikka tai Riika.

Siitä ei tarvitse hätäillä, etteivätkö opiskelukaverini muistaisi nimeäni, sillä he ovat saaneet kunnian kuunnella kun tavaan sen jokaiselle opettajalle erikseen, monella kurssilla parinkin ensimmäisen tunnin alkajaisiksi. On asia tullut ainakin selväksi. Tästä huolimatta esiinnyn koulun virallisissakin dokumenteissa edelleen milloin milläkin nimellä. Naiskuoron nimilistassa olen Rukka, ehkä suurin henkilökohtainen inhokkini tähän mennessä. Suosikkini sen sijaan löytyy CSM:n opiskelijakortista. Koulun helpdesk-ihminen otti sitä varten (sietämättömän kamalan) kuvan minusta ja pyysi tekstaamaan nimeni listaan. Tein sen HYVIN SELKEÄSTI. Kun pari päivää myöhemmin menin hakemaan korttiani, sama ihminen oli paikalla ojentamassa sitä minulle. "Tein pienen kirjoitusvirheen sukunimessäsi, mutta sillähän ei ole kortin käytön kannalta mitään väliä!" Nyt minulla on opiskelijakortti, jossa on ehkä rumin minusta koskaan otettu kuva ja jonka mukaan nimeni on Riikka Jimtunen. Pisteet toki etunimestä, ja elo Jimtusena on tähän mennessä ollut ihan letkeää.

Fonetiikan kanssa taiteileminen on jo ihan oma haasteensa. Enää en jaksa edes masentua siitä, että  kun esittelen itseni, on reaktio poikkeuksetta "Sorry?". En ollut varautunut siihen, että kun sanon nimeni siten kuin se kuuluu sanoa, eivät ihmiset aina hahmota, että ensimmäinen äänne on "r". Ihmisten r-variaatioiden kuunteleminen on aina kiinnostavaa. Laulajille ja muille kuoroihmisille olen ryhtynyt toteamaan, että "se on vähän niin kuin latinassa" ja jättänyt heidät pähkäilemään asiaa. Olen kuitenkin alistunut siihen, että jos nimeni sanotaan niin, että ymmärrän sen tarkoittavan minua, se on riittävän hyvä. En ole erityisen ihastunut siihen "Reeca" -viritelmään (yhdelle opettajalle sekään ei riitä, vaan olen Raica), joka täällä on nimeni, mutta eipä minulla ole kauheasti varaa valittaa. Irlantilaiset nimet ovat nimittäin suomalaiseen suuhun aika pahoja tongue-twistereitä nekin.

Siinä pelossa, että joku irlantilainen opiskelukaveri eksyy blogia silmäilemään, en viitsi antaa tosielämän esimerkkejä, mutta todettakoon silti, että minä tunnen usein olevani kaikkein pahiten liemessä ihmisten nimien kanssa. Irlantilaisia nimiä kun ei kukaan tavaile kirjain kirjaimelta, vaan ne ovat ihan selviä kaikille. Paitsi minulle. Olen todennut, että minun on ihan turha yrittää löytää opiskelukavereitani Facebookista. Vaikka osaisin sanoa heidän nimensä, en osaa kirjoittaa niitä. Irlannin viehko ominaispiirre on, että nimet saattavat kuulostaa ihan tavallisilta englanninkielisiltä nimiltä, mutta kirjoitusasu on jotakin ihan muuta. Kaikilla ihmisillä myös on noin viisi nimeä, ja mielellään niistä vielä erikseen Irlanti- ja Englanti -variaatiot. Vastaavasti jos ole nähnyt jonkun ihmisen nimen vain paperilla, en ala huudella sitä julkisesti ennen kuin olen saanut joltakin asiansa osaavalta ihmiseltä ääntämysesimerkin.

Nimihaasteita lukuun ottamatta on kommunikoiminen sujunut kohtalaisen hyvin. En ole koskaan ollut kovin itsevarma englanninpuhuja siitä yksinkertaisesta syystä, etten ole puhunut sitä kovin paljon. Lukemisessa, kirjoittamisessa ja kuuntelemisessa pärjään ihan hyvin, mutta puhumista olen aina stressannut ja jossain määrin myös vältellyt erityisesti natiivien kanssa. Yksi vaihtovuoden tavoite on toteutunut, koska tämä stressi on helpottanut paljon. Ihmiset saavat yleensä puheestani hyvin selvää (tai jos eivät saa, ovat ainakin taitavia teeskentelemään), eikä kukaan ole ainakaan avoimesti näyttänyt tai kuulostanut tuskaiselta suomi-aksentillista mongerrustani kuunnellessaan. Luokan - tai ylipäätään useamman ihmisen - edessä puhuminen on edelleen vähän epämukavaa, ja jännitys aiheuttaa sen, että sanat katoavat helpommin kuin arkikeskustelussa, mutta se on kai odotettavissa. Mitään erityisiä irtopisteitä täällä ei kyllä saa siitä, että puhuu ulkomaalaisena englantia. Kaikki tuntuvat pitävän sitä aika itsestään selvänä, ja välillä ihmiset eivät tunnu tajuavan, että tämän kielen tuottaminen ja prosessoiminen vaatii minulta enemmän vaivannäköä kuin heiltä itseltään. Erityinen "kunniamaininta" tässä asiassa menee naiskuoron johtajalle, jolla on vahva taipumus puhua nopeasti, vaihtelevalla äänenvoimakkuudella, vähän omaperäisellä fraseerauksella ja kohti nuottitelinettä. Turhautumisen hetkinä en voi olla ajattelematta, pitävätkö kaikki irlantilaiset minua hitaana ja tyhmänä, kun en aina saa selvää tai löydä oikeita sanoja. Välillä tuntuu, että olen jumissa kielimuurin ympäröimänä enkä pysty sen lävitse olemaan ollenkaan oma itseni. Kieli nyt kuitenkin on itseilmaisun kannalta aika tärkeä väline, ja kun kieltä ei täysin hallitse, on ilmaisun työkaluja käytössä merkittävästi vähemmän. Näiden tunteiden kukistamiseen paras tapa on viettää aikaa muiden vaihto-opiskelijoiden kanssa. Vaikka heidän kanssaan kommunikoi ihan yhtä vieraalla kielellä kuin kaikkien muidenkin kanssa, ollaan siinä sentään kaikki samassa veneessä. Kukaan ei tuomitse, vaikka jutut välillä jumittuvat ja sanat ovat hukassa. Vaihtarien välinen pantomiimiin ja telepatiaan perustuva "kieli", jolla täydennetään englannintaidon aukot, aiheuttaa jatkuvasti hauskoja tilanteita ja miellyttävää yhteisymmärrystä; kukaan ei tiedä sanaa, mutta kaikki tietävät, mistä puhutaan. Vertaistuen avulla jaksaa nekin päivät, joina oman kielitaidon ja kärsivällisyyden rajat joutuvat koetukselle.