Sekalaisia seikkailuja

Hei, täällä minä olen edelleen, vaikka blogin puolella onkin ollut hiljaista! Pahoittelut siitä! En tiedä, olenko asiasta varsinaisesti selitysvelvollinen, mutta koen nyt kuitenkin tarvetta kertoa, että ensin olin Skotlannissa, sitten oli nettiyhteysongelmia ja sitten (tai oikeastaan koko tänä aikana) päivät ovat vilistäneet ohitseni ihan hurjaa vauhtia. Muutama viikko sitten tuntui siltä, että joululomaan on vaikka kuinka paljon aikaa, ja nyt ollaankin äkkiä jo selvästi marraskuun puolella. Tavallaan tämä on äärimmäisen mukava asia, koska joululoma tarkoittaa paria viikkoa Suomessa, ja vaikka viihdyn täällä ja olen iloinen siitä että tulen takaisin kevätlukukaudeksi, odotan silti innolla ja pienellä kärsimättömyydellä mahdollisuutta olla kotona ja nähdä tärkeitä ihmisiä. Ja käydä kaupassa, josta löydän asiat helposti, ja ostaa vaatteita ja syödä hyviä (jonkun muun tekemiä) ruokia ja pestä hiukset järkevällä vedenpaineella ja lukea sanomalehteä, joka ei liiaksi revittele tragedioilla, ja rapsutella koiria. Muun muassa. Joulun läheisyyden synkeä varjopuoli on se, että opiskelu on midterm-tauon jälkeen muuttunut melkoiseksi tykitykseksi. Alkusyksy oli vielä kohtalaisen letkeä, erityisesti verrattuna edelliseen, hysteeriseen kiireiseen opiskeluvuoteeni. Sen tarkoitus taisi kuitenkin olla minun tuudittamiseni valheelliseen turvallisuuden tunteeseen, koska letkeydestä ei ole enää jälkeäkään. Kalenteriin putkahtelee mystisiä deadlineja ja omalla ajalla hoidettavia opiskeluaktiviteetteja kuin sieniä sateella. Ei tässä vielä olla lähelläkään viime vuoden meininkiä, mutta vähän alkaa stressi silti hiipiä sieluun. Aika paljosta pitää vielä selviytyä ennen kuin istun lentokoneessa kotimatkalla. (Niin, lentojahan en ole vielä voinut varata, kun koulu ei suostu paljastamaan tenttiaikatauluja. Vannon, että kirjoitan jossain vaiheessa sen tekstin totaalisesta järjestelmällisyyden poissaolosta koulussa ja koko tässä kaupungissa!)

Kauheasti seikkailuja ei tämä teksti nyt taida - otsikosta huolimatta - sisältää, mutta pientä kuulumisten päivittämistä yritän nyt saada aikaiseksi. Viime viikolla oli tosiaan midterm-tauko (virallisesti reading week, käytännössä syysloma), eli lähiopetusta ei ollut ollenkaan. Otin pienen varaslähdön lomailuun ja lähdin jo edellisen viikon keskiviikkona bussilla Dubliniin ja sieltä lentokoneella Edinburghiin. Kauhean mielelläni olisin tehnyt koko reissun busseilla ja lautalla, mutta budjetti oli eri mieltä. Kiukku ja turhautuminen oli kyllä melkoinen, kun tätä hintavertailua tein. Vaikeaa olla ympäristöystävällinen, kun lentäminen on ylivoimaisesti halvempaa kuin minkään muun vaihtoehdon käyttäminen. Kai sitä pitäisi sitten vain pysyä kotona. Lentosyyllisyys oli jo valmiiksi aika paha, kun tänä vuonna tulee liihoteltua Vantaa-Cork -väliä useamman kerran. Skotlantiin kuitenkin päädyin, enkä tunnontuskista huolimatta katunut reissua hetkeäkään. Oikeasti tutun ja läheisen ihmisen näkeminen ja sellaisen kanssa ajan viettäminen on sanoinkuvaamattoman ihanaa, kun on elänyt pari kuukautta korkeintaan puolituttujen ihmisten kanssa. Samaan reissuun sisältyi myös ensimmäinen konserttikokemus pitkäaikaisen musiikillisen rakkauteni ja inspiraation lähteeni Amanda Palmerin yleisönä. En viitsi hehkuttaa, koska ei se kirjoitettuna kuulosta niin ihmeelliseltä, mutta sitä se oli! Skotlannista palaillessa vietin pari päivää yksin Dublinissa. Kaupungin kierteleminen omin päin oli hauskaa ja mielenkiintoista, vaikka ajoitukseni - sunnuntai ja bank holiday -maanantai - ei paikkojen aukiolon kannalta ollut paras mahdollinen.

Corkissa koitti paluu arkeen, ja yritin lopulta käyttää lomani loppuosan siihen, mihin se on tarkoitettu, eli esseen väsäämiseen ja harjoittelemiseen. Erityisesti tällä viikolla alkaneen koulutehtävien hirmumyrskyn keskeltä katsottuna se näyttää erittäin hyvältä päätökseltä, vaikka reissaamisen jälkeen tuntui kovin kurjalta palata arkirutiineihin. Toisaalta se, että minulla on täällä oma arkeni ja siihen liittyvät toiminnat, on tavallaan hauskaa. Täällä minä vain asustelen ja opiskelen, ihan muina naisina, Irlannissa!

Tämän viikon riemullinen hetki koitti tiistaina. Talo oli kuluneen viikon aikana muuttunut ikävän kylmästä masentavan kylmäksi, ja ajatus kotona (muualla kuin peiton alla) oleilusta palelematta tuntui hyvin kaukaiselta. Menin sitten illalla keittiöön laittamaan teetä käsieni lämmikkeeksi ja havaitsin mystistä hurinaa ja pulputusta. Tarkistin tiskikoneen ja pyykkikoneen - kumpikaan ei käytössä. Jääkaappi? Ei, se on aina ollut hiljainen kaveri ja oli sitä edelleen. Ääni ei siis voinut tulla muualta kuin patterista. Epäuskoisena kosketin ennen niin jääkylmää esinettä ja olin vähällä polttaa käteni. Hämmentyneen riemun vallassa tarkistin muut yhteistilojen, ja lopuksi oman huoneeni, patterit. Hehkuvan kuumia kaikki. Onnellisuuden määrä oli käsittämätön. Sittemmin minulle on kuitenkin selvinnyt, että meidän lämmityksemme on vähän omaperäinen tapaus. Se käynnistyy iltaisin siinä yhdeksän-kymmenen aikaan, paahtaa täysillä pari tuntia ja alkaa sitten vähitellen jäähtyä. Aamulla patterit ovat taas kylmät. Toki tämä on selkeä parannus aikaisempaan tilanteeseen, jossa ne eivät lämmittäneet ollenkaan, koskaan. Jos kuitenkin vielä voisi mennä askeleen pidemmälle, olisi kauhean kiva jos ne voisivat lämmittää koko ajan vähän. Mutta ei tässä nyt voi alkaa kohtuuttomuuksia vaatia! En ole enää jäässä, joten en marise.

Toinen ilon aihe tällä viikolla oli reilun viiden kuukauden tanssitauon päättyminen. Olen käynyt tanssitunneilla siitä asti kun olin yhdeksän, ja vaikka minulla ei missään vaiheessa ole ollut mitään suuria kunnianhimoja tanssin suhteen (realistinen käsitys omasta taitotasostani on pitänyt tästä huolen!), se on minulle edelleen erittäin rakas harrastus. Olen parin viime vuoden aikana usein ajatellut, että ehkä vielä pikkuisen enemmän kuin harrastus; niin kammokliseiseltä kuin se kuulostaakin, se on myös jonkinlainen olemisen ja elämisen tapa. Itselleni tanssi ja tanssijuus (sana?) ovat niin korvaamattoman tärkeitä osia sitä kuka olen, että tuntuu hassulta, miten ne ovat viime vuosina olleet niin erillinen osa-alue elämässäni. Ne ihmiset, joiden kanssa olen eniten viettänyt aikaa viimeisen kolmen-neljän vuoden aikana, tietävät aika vähän "salaisesta" tanssijapersoonastani, eivätkä varmaan juurikaan määrittele minua sen kautta. Tästä huolimatta en ole missään vaiheessa halunnut lopettaa. Voin ihan hyvin käydä tunneilla yksin ja salaa, mutta lopettaa en aio. Niinpä tanssimahdollisuudet olivat yksi ensimmäisistä asioista, joita aloin selvitellä Corkiin muutettuani. Tässäkin asiassa jouduin paikallisen asioidenhoitokulttuurin uhriksi - sähköposteihin ja facebook-viesteihin ei tullut vastauksia, nettisivut olivat epäselviä ja kaikki totaalisen hämmentävää. Sinnikkyydellä ja kärsivällisyydellä (no, kärsivällisyys ehti kyllä loppua useamman kerran) sain vihdoin itseni ilmoitettua nykytanssi & jooga -kurssille. 90 minuuttia kerran viikossa ei ole tämäntasoiselle tanssiaddiktille läheskään riittävä annos, mutta jostain täytyy aloittaa. Tänään siis suunnistin jossain määrin tutkimattomalle joen pohjoispuolelle, kohti tanssikeskusta. Eksyin vain vähän.
Sali oli pikkuruinen, mutta ryhmässä oli onneksi vain kahdeksan ihmistä, eli juuri ja juuri mahduimme olemaan. En ole monta kertaa täällä ollessani tuntenut oloani niin kotoisaksi kuin tunsin siinä pikkusalissa. Kaikki oli niin tuttua. Vaikka monet asiat ovat muuttuneet ja muuttuvat edelleen, lihakset ja nivelet ja luut ovat edelleen samat ja viiden kuukauden tauosta huolimatta toimivat melkein samalla tavalla kuin aina ennekin. Tunti oli rauhallinen, paljon venytyksiä ja pienellä alueella tapahtuvia liikkeitä, mutta tässä tilanteessa se tarjosi mukavan tilaisuuden etsiä tanssijuus sieltä, missä se on ollut nukkumassa viime kuukaudet. Tuntui kuin olisimme kehoni kanssa olleet laiskoja pitämään yhteyttä ja ajautuneet vähän erilleen, ja nyt yhtäkkiä tapasimme taas kasvokkain ja kysyimme, mitä kuuluu. (Tuo ajatus näyttää kirjoitettuna harvinaisen hörhöltä, mutta tuon parempaan muotoiluun en tähän hätään pysty!) Lähdin kotiin onnellisena. Onhan laulaminenkin lihastyötä, enkä minä nyt muutenkaan ole ihan kokopäiväisesti sängyllä loikoillut viime kuukausia, mutta tuollaista yhteyden tunnetta omaan fyysiseen olemukseen en saa oikein muualta kuin tanssimisesta. Vaikka omat rajoitukset ja puutteet taidoissa aiheuttavat omat, joskus ihan hirvittävät turhautumisensa silläkin alueella, on siinä silti aina mukana mahtava kokonaisvaltaisen olemassa olemisen tunne.

Ja täällä minä nyt istuskelen ja odottelen viimeistään huomisaamuna koittavaa lihastuskaa. Hintansa kaikella. Nukkumaanmenoaikani on myöskin ollut ja mennyt, ja mieli liikkuu edellisen kappaleen perusteella aika hörhöileväisissä sfääreissä. Taitaa olla aika käpertyä ihanan, lämpimän patterin viereen nukkumaan. Tämä teksti oli nyt aika sekavaa sekoilua, yritän saada jotain koherentimpaa aikaiseksi pian! Nyt jo huomaa, että kirjoitettu suomi ei tule enää niin helposti kuin ennen, ja se ahdistaa. Tässäkin tekstissä on paljon outoja lauseita, joita en vain saanut järkevämpään kuosiin. Siinäkin motivaattori kirjoittaa useammin. Kovin ovat myös ajat muuttuneet ensimmäisistä blogiviritelmistä -  täältä Blogspotista saa esiin kaikki hienot tilastot ja voi todeta, että joku todella käy täällä lukemassa. Erittäin kivaa, erittäin motivoivaa! Toisaalta iso osa niistä lukijoista taitaa olla jotain venäläisiä botteja, mutta silti. Pitäähän niillekin jotain viihdykettä olla. Mutta hatunnosto kaikille muillekin, jotka lukevat, se on mukavaa!