1. Uusi lukukausi alkaa maanantaina, enkä ole vieläkään päättänyt, mitä kursseja aion käydä.
2. Tällä hetkellä silmälasini ovat niin lötkistyneessä tilassa, että ne yrittävät jatkuvasti heittäytyä alas naamaltani. Vaikeuttaa esimerkiksi nuoteista laulamista ja biljardin pelaamista.
3. Pelasin tänään biljardia ensimmäistä kertaa. Olin erittäin huono.
4. Tänään taisin myös liittyä kuoroon. Se on nyt kolmas kuoroni täällä, ja jotenkin luulen että jossain vaiheessa saattaa vähän kaduttaa noin niin kuin ajankäytön näkökulmasta. Se on sen ajan murhe.
5. Kämppis M on lähdössä pois. En sure.
6. Täällä sataa, sataa, sataa aina vain. Auto loiskautti lätäköllisen vettä päälleni kun seisoin kotioven edessä kaivamassa avaimia laukusta. City Councilin nettisivut uhkailevat rännällä ja jopa pakkasella, mutta ainakin tällä hetkellä täällä on +9 astetta lämmintä. Ei vaikuta todennäköiseltä.
7. Minulla on täällä kahdet kuulokkeet, ja kumpienkin oikea puoli on nykyään mykkä.
8. Luulen, että irlantilaisten miesten ihanuutta on vähän ylimainostettu.
9. Minua alkaa vähän itkettää, kun näen televisiossa kaunista brittiläistä maaseutua ja tietyllä tavalla ihana musiikki soi. Pahoja ovat esimerkiksi Downton Abbey ja tämä pätkä. (NUO KETUNPOIKASET.)
10. Monet asiat olisivat ehkä helpompia jos alkaisin vain juoda kaljaa, syödä lihaa, olla ekstrovertti ja ajatella asioista eri tavalla.
11. Mutta toisaalta tykkään olla tällainen, vaikka se tarkoittaisikin sitä että olen joskus outo ja hankala.
12. Ostin joululomalla niin järkyttävän hyvää teetä, että haluaisin järjestää massiiviset teebileet ja juottaa sitä kaikille.
13. Pitäisi laittaa sähköpostia kv-koordinaattorille, mutta jos laitan nyt, hän näkee että suunnittelen opintojani keskiyöllä. En tiedä, miksi ajatus vähän nolottaa.
perjantai 18. tammikuuta 2013
torstai 17. tammikuuta 2013
Stressitasoja
Viime yönä nukahdin puoliksi läppärini päälle. Kello oli ehkä suunnilleen yksi yöllä. Olin lojunut sängyssä ja katsonut "tv:tä" tietokoneelta (oi Once Upon a Time, uusin guilty pleasureni), mutta siinä vaiheessa jo lopetellut sen, käynyt sammuttamassa valot ja sulkenut koneelta kaikki välilehdet yhtä lukuun ottamatta. Ilmeisesti sen viimeisen sulkeminen olikin sitten niin rankka tehtävä, että simahdin kesken. Heräsin kahdeksalta aamulla siihen, että tietokone piipitti hädissään. Näytöllä näkyi sisäänkirjautumissivu, salasanan kentässä pitkä rivi mystisiä merkkejä ja ilmeisesti kyynärpääni nojasi enteriin aiheuttaen koneparalle ahdistusta. Unisena ja hämmentyneenä kirjauduin sisään oikealla salasanalla ja totesin, että olin tosiaankin nukahtanut niin nopeasti, että nettikin oli jäänyt auki. Korjasin sitten koneen pois ja jatkoin tyytyväisenä unia, mikä olikin niin mukavaa, että kello oli melkein kaksitoista kun heräsin seuraavan kerran. Koulussa piti olla 13.15, minkä takia en ollut pannut kelloa soimaan. Eihän kukaan nuku puolenpäivän keskiviikkona...
Huolimatta siitä, että aamutoimet (aamu on tässä tapauksessa erittäin suhteellinen käsite...) piti suorittaa vähän suunniteltua ripeämmin, olin äärettömän iloinen. En edes muista, koska olisin viimeksi nukahtanut noin vain, ihan huomaamatta. Minä en ole hyvä nukahtamaan, mutta olen kyllä erittäin taitava stressaamaan ihan kaikesta, mikä puolestaan vaikeuttaa nukahtamista entisestään, paljon. Myös unessa pysyminen on tuottanut välillä haasteita. (Suurin osa tuttavista tietää nämä tapaukset - lukioaikana olin pari kertaa pukemassa takkia päälle ja lähdössä bussipysäkille, kun tajusin, että kello on kolme aamulla. Lahdessa olen joskus suorittanut aamutoimeni neljässä osassa tunnin-parin välein. Olen herännyt neljältä, syönyt päärynän ja mennyt nukkumaan. Näitä riittää.) Tänä vuonna joululomakin meni hermoillessa. Päivisin piti elää kiireistä ja ihanaa Suomi-elämää, joten kaikki Irlanti-asiat valtasivat pään vasta sillä hetkellä, kun olin sängyssäni, keskellä hiljaisuutta ja pimeää. Ei tullut kauheasti nukuttua, vaikka aamut venyivätkin hävyttömän myöhäisiksi. Eilen minulla sitten viimeinkin oli syyslukukauden viimeinen koe, jonka myötä kaikki suuret, välittömät stressinlähteet katosivat. Uusi lukukausi alkaa maanantaina, ja kyllähän minä tiedän, että sen myötä tulee heti paljon uusia haasteita ja stressaavia asioita, mutta jotenkin ne pystyy vielä torjumaan ja työntämään jonnekin hamaan tulevaisuuteen. Tämän ansiosta sain kunnon yöunet ensimmäistä kertaa aikoihin, ja tähän päivään heräämisessä oli kyllä vähän uudelleensyntymän tuntua.
Kun aloin miettiä tätä, tajusin että olen ollut stressaantunut aikalailla yhtäjaksoisesti suunnilleen elokuusta lähtien. Tänne tuleminen oli niin iso juttu ja siihen liittyi niin paljon uusia asioita, että alkusyksystä oli ihan ymmärrettävää olla vähän hepulissa. Sen jälkeen on toki ollut rauhallisempiakin hetkiä, mutta jotenkin koko syksyn ajan olin koko ajan aika jännittynyt. Ongelma ei oikeastaan ole edes se, että työtä olisi ollut kauhean paljon, vaan enemmänkin se, että kaikki oli niin epämääräistä. Ikinä ei oikein tuntunut siltä, että olisin tiennyt mitä teen. Kaikki piti aina selvittää ja kysyä ja ihmetellä, ennen kuin sen saattoi tehdä. Se on pidemmän päälle aika ahdistavaa. Täällä minulla ei ole niitä kiinnekohtia joihin voin luottaa Suomessa, vaan asioiden kanssa on aika yksin, varsinkin jos ei tiedä mistä niihin saisi apua tai tukea. Joululoman lähestyessä hämmennys vähän helpotti, mutta sen tilalle tuli ihan perinteinen koe-/yleinen suoritusstressi, jonka päälle vielä kasautui Suomessa käymisen jännitys. Aika kireänä olen siis ollut.
Viime vuoden teemaksi muodostui vähän huomaamattakin rohkeus. Olen ollut suurimman osan elämästäni aika arka, ja ulkomaille lähtö oli haave, jonka toteuttamisen edessä seisoi nimenomaan rohkeuden puute. Pelotti, että koti-ikävä on niin paha etten pysty kestämään sitä. Pelotti, etten selviä omillani, en tutustu kehenkään, en pärjää opinnoissa. Pelotti, että jos jätän kaiken sen hyvän mitä minulla on Suomessa, en saa tilalle mitään ja palaan kotiin huomatakseni, että olen pudonnut siellä kelkasta kokonaan. Tuntui siltä, että menetettävää oli aika paljon verrattuna siihen hyvään, mitä oli tarjolla. Ja silti päätin, että yritän lähteä. Vaikka Suomessa kaikki oli hyvin, tuntui siltä että olen jumissa samassa elämäntilanteessa ikuisesti, mikään ei koskaan muutu eikä mitään isoa tapahdu. Tietenkään tuossa tuntemuksessa ei ollut mitään järkeä jos sitä tarkastelee elämäni tosiasioiden kautta, mutta se ei myöskään suostunut menemään pois. Siinä vaiheessa muutoksen tarve ajoi ohi pelosta ja survaisi sen taka-alalle juuri siksi aikaa, että tein päätökseni. Olen niin onnellinen, että pystyin siihen.
Kesällä toimin pari kuukautta jalon postilaitoksemme palveluksessa, mikä tarkoitti käytännössä sitä, että kävelin ympäri aamuöistä Tikkurilaa yksinäni. Se oli ehkä parasta käytännön rohkeuskasvatusta. Alue ei ollut mitenkään erityisen paha, mutta siitä huolimatta vastaan tuli kaikenlaista. Voin sanoa, että aluksi välillä pelotti ja paljon, mutta siihenkin tottuu. Kun on pari kuukautta herätellyt sammuneita, keskustellut humalan eri tasoilla hengailevien tyyppien kanssa, kohdannut ihmisiä suviyössä ja astunut rappuun, jonka ovilasi on rikottu tiilellä, ei enää olekaan ihan niin pelottavaa eksyä vieraassa kaupungissa tai pyytää apua tuntemattomilta. Täällä ollessani olen joutunut tekemään pelottavia ja epämukavia asioita jatkuvasti ja selvinnyt aina jotenkin (kyllä, kaltaiselleni ujoilijasurkimukselle pelottavia asioita ovat esimerkiksi laulukoe, ekstra-avun pyytäminen opettajalta ja illanvietto tuntemattomien ihmisten kanssa). Pakko myöntää, että olen aika ylpeä tästä kaikesta. Niinpä minua houkuttaisi kovasti julistaa vuosi 2013 stressin vähentämisen teemavuodeksi. Jos voisi opetella edes vähän rennommaksi ihmiseksi, joka ei ottaisi niin kauheita paineita kaikesta. Joka käyttäisi yöt nukkumiseen eikä hermoilemiseen, jonka sisäelimet eivät menisi solmulle jokaisten säestysharjoitusten kunniaksi. Ja kuitenkaan en uskalla luvata mitään edes itselleni. Stressaaminen taitaa olla sellainen asia, joka liittyy niin tiiviisti henkilökohtaisiin ominaisuuksiini, etten ehkä pääse siitä niin kauan kuin en ole valmis muuttumaan ihan toiseksi. Kun on tällainen tunteellinen siili, ylianalyyttinen perfektionisti, ikuista alemmuuskompleksia poteva nössö sekä ihminen, joka suhtautuu tekemisiinsä vakavasti, suurilla tunteilla ja kovilla panoksilla, ei kai ole ihmekään että stressi pysyy seuralaisena. Voisikohan sen kanssa jotenkin ystävystyä ja viettää harmonista rinnakkaiseloa?
Huolimatta siitä, että aamutoimet (aamu on tässä tapauksessa erittäin suhteellinen käsite...) piti suorittaa vähän suunniteltua ripeämmin, olin äärettömän iloinen. En edes muista, koska olisin viimeksi nukahtanut noin vain, ihan huomaamatta. Minä en ole hyvä nukahtamaan, mutta olen kyllä erittäin taitava stressaamaan ihan kaikesta, mikä puolestaan vaikeuttaa nukahtamista entisestään, paljon. Myös unessa pysyminen on tuottanut välillä haasteita. (Suurin osa tuttavista tietää nämä tapaukset - lukioaikana olin pari kertaa pukemassa takkia päälle ja lähdössä bussipysäkille, kun tajusin, että kello on kolme aamulla. Lahdessa olen joskus suorittanut aamutoimeni neljässä osassa tunnin-parin välein. Olen herännyt neljältä, syönyt päärynän ja mennyt nukkumaan. Näitä riittää.) Tänä vuonna joululomakin meni hermoillessa. Päivisin piti elää kiireistä ja ihanaa Suomi-elämää, joten kaikki Irlanti-asiat valtasivat pään vasta sillä hetkellä, kun olin sängyssäni, keskellä hiljaisuutta ja pimeää. Ei tullut kauheasti nukuttua, vaikka aamut venyivätkin hävyttömän myöhäisiksi. Eilen minulla sitten viimeinkin oli syyslukukauden viimeinen koe, jonka myötä kaikki suuret, välittömät stressinlähteet katosivat. Uusi lukukausi alkaa maanantaina, ja kyllähän minä tiedän, että sen myötä tulee heti paljon uusia haasteita ja stressaavia asioita, mutta jotenkin ne pystyy vielä torjumaan ja työntämään jonnekin hamaan tulevaisuuteen. Tämän ansiosta sain kunnon yöunet ensimmäistä kertaa aikoihin, ja tähän päivään heräämisessä oli kyllä vähän uudelleensyntymän tuntua.
Kun aloin miettiä tätä, tajusin että olen ollut stressaantunut aikalailla yhtäjaksoisesti suunnilleen elokuusta lähtien. Tänne tuleminen oli niin iso juttu ja siihen liittyi niin paljon uusia asioita, että alkusyksystä oli ihan ymmärrettävää olla vähän hepulissa. Sen jälkeen on toki ollut rauhallisempiakin hetkiä, mutta jotenkin koko syksyn ajan olin koko ajan aika jännittynyt. Ongelma ei oikeastaan ole edes se, että työtä olisi ollut kauhean paljon, vaan enemmänkin se, että kaikki oli niin epämääräistä. Ikinä ei oikein tuntunut siltä, että olisin tiennyt mitä teen. Kaikki piti aina selvittää ja kysyä ja ihmetellä, ennen kuin sen saattoi tehdä. Se on pidemmän päälle aika ahdistavaa. Täällä minulla ei ole niitä kiinnekohtia joihin voin luottaa Suomessa, vaan asioiden kanssa on aika yksin, varsinkin jos ei tiedä mistä niihin saisi apua tai tukea. Joululoman lähestyessä hämmennys vähän helpotti, mutta sen tilalle tuli ihan perinteinen koe-/yleinen suoritusstressi, jonka päälle vielä kasautui Suomessa käymisen jännitys. Aika kireänä olen siis ollut.
Viime vuoden teemaksi muodostui vähän huomaamattakin rohkeus. Olen ollut suurimman osan elämästäni aika arka, ja ulkomaille lähtö oli haave, jonka toteuttamisen edessä seisoi nimenomaan rohkeuden puute. Pelotti, että koti-ikävä on niin paha etten pysty kestämään sitä. Pelotti, etten selviä omillani, en tutustu kehenkään, en pärjää opinnoissa. Pelotti, että jos jätän kaiken sen hyvän mitä minulla on Suomessa, en saa tilalle mitään ja palaan kotiin huomatakseni, että olen pudonnut siellä kelkasta kokonaan. Tuntui siltä, että menetettävää oli aika paljon verrattuna siihen hyvään, mitä oli tarjolla. Ja silti päätin, että yritän lähteä. Vaikka Suomessa kaikki oli hyvin, tuntui siltä että olen jumissa samassa elämäntilanteessa ikuisesti, mikään ei koskaan muutu eikä mitään isoa tapahdu. Tietenkään tuossa tuntemuksessa ei ollut mitään järkeä jos sitä tarkastelee elämäni tosiasioiden kautta, mutta se ei myöskään suostunut menemään pois. Siinä vaiheessa muutoksen tarve ajoi ohi pelosta ja survaisi sen taka-alalle juuri siksi aikaa, että tein päätökseni. Olen niin onnellinen, että pystyin siihen.
Kesällä toimin pari kuukautta jalon postilaitoksemme palveluksessa, mikä tarkoitti käytännössä sitä, että kävelin ympäri aamuöistä Tikkurilaa yksinäni. Se oli ehkä parasta käytännön rohkeuskasvatusta. Alue ei ollut mitenkään erityisen paha, mutta siitä huolimatta vastaan tuli kaikenlaista. Voin sanoa, että aluksi välillä pelotti ja paljon, mutta siihenkin tottuu. Kun on pari kuukautta herätellyt sammuneita, keskustellut humalan eri tasoilla hengailevien tyyppien kanssa, kohdannut ihmisiä suviyössä ja astunut rappuun, jonka ovilasi on rikottu tiilellä, ei enää olekaan ihan niin pelottavaa eksyä vieraassa kaupungissa tai pyytää apua tuntemattomilta. Täällä ollessani olen joutunut tekemään pelottavia ja epämukavia asioita jatkuvasti ja selvinnyt aina jotenkin (kyllä, kaltaiselleni ujoilijasurkimukselle pelottavia asioita ovat esimerkiksi laulukoe, ekstra-avun pyytäminen opettajalta ja illanvietto tuntemattomien ihmisten kanssa). Pakko myöntää, että olen aika ylpeä tästä kaikesta. Niinpä minua houkuttaisi kovasti julistaa vuosi 2013 stressin vähentämisen teemavuodeksi. Jos voisi opetella edes vähän rennommaksi ihmiseksi, joka ei ottaisi niin kauheita paineita kaikesta. Joka käyttäisi yöt nukkumiseen eikä hermoilemiseen, jonka sisäelimet eivät menisi solmulle jokaisten säestysharjoitusten kunniaksi. Ja kuitenkaan en uskalla luvata mitään edes itselleni. Stressaaminen taitaa olla sellainen asia, joka liittyy niin tiiviisti henkilökohtaisiin ominaisuuksiini, etten ehkä pääse siitä niin kauan kuin en ole valmis muuttumaan ihan toiseksi. Kun on tällainen tunteellinen siili, ylianalyyttinen perfektionisti, ikuista alemmuuskompleksia poteva nössö sekä ihminen, joka suhtautuu tekemisiinsä vakavasti, suurilla tunteilla ja kovilla panoksilla, ei kai ole ihmekään että stressi pysyy seuralaisena. Voisikohan sen kanssa jotenkin ystävystyä ja viettää harmonista rinnakkaiseloa?
sunnuntai 6. tammikuuta 2013
Ajatuksia kotoa
No niin, hiljaista on ollut! Tarkoituksella en ole bloggaamista kuitenkaan kuopannut, kävi vain niin että loppuvuodesta Irlannissa ollessani aivot olivat niin täynnä kaikenlaista sälää, etten saanut jäsennettyä niitä tekstimuotoon missään vaiheessa. Suomeen tultuani olen taas sinkoillut ympäriinsä yrittäen viettää mahdollisimman paljon aikaa mahdollisimman monen ihanan ihmisen kanssa, mutta toisaalta myös lojua kotona rapsuttelemassa koiria ja katsomassa huonoja tv-ohjelmia. Kumpaakaan en ole ehtinyt tehdä ihan niin paljon kuin olisin halunnut, mutta nyt viimeisinä Suomi-päivinäni voin kuitenkin sanoa, että loma on ollut todella hyvä ja tullut tarpeeseen.
Lukuvuoden loppupätkä oli intensiivistä aikaa monella tapaa. Rennohkon alun jälkeen koulu alkoi yhtäkkiä vaatia paljon aikaa ja energiaa ja täytti ajatukset hyvin tehokkaasti myös silloin, kun olin vapaalla. Samaan aikaan sosiaalinen elämäni alkoi tavoitella seuraavaa tasoa, kun pääsin tutustumaan muutamiin ihmisiin pintaraapaisua paremmin. Selkeästi läheisimmät ihmiseni ovat edelleen koulumme muut vaihto-opiskelijat, mutta marras-joulukuussa tuntui viimein siltä, että irlantilaisiinkiin on mahdollista tutustua. Tämä havainto on ehkä se, joka kaikkein eniten motivoi minua menemään takaisin. Omilla introverttistandardeillani mitattuna olen päässyt ihmissuhteiden kanssa kohtalaisen hyvään alkuun, ja nyt vain toivon että pystyn keväällä jatkamaan samaan malliin ja tutustumaan ihan kunnolla edes muutamaan ihmiseen. En todellakaan tutustu uusiin ihmisiin kovin nopeasti, ja ystävystymiseen varsinkin menee yleensä luvattoman paljon aikaa, mutta haluaisin silti kesäkuussa olla paria ystävyyssuhdetta rikkaampi.
Lähdin joululomailemaan Suomeen heti viimeistä tenttipäivää seuraavana aamuna, joten siirtymä oli hyvin nopea. Torstaina kipaisin kouluun aamulla, tulostin ja palautin yhden portfolion, kirjoitin toista, kävin tekemässä tentin, kipaisin kotiin syömään lounasta ja palasin koululle kirjoittamaan lisää. Muutaman tunnin kirjoittamisen, yleisen leikkaa-liimaa -toiminnan ja viimeistelytyön jälkeen palautin teaching fileni voitonriemuisena kansliaan kokonaiset 40 minuuttia ennen sen sulkeutumista. Hyvästelin ihmisiä mennessäni, ja kävelin kaupungille tapaamaan italialaista opiskelukaveriani ja ostamaan viimeisiä joululahjoja. Kiersimme kauppoja ja puhuimme kotimatkasta. Palasin asunnolleni ja tajusin, että alle 12 tunnin kuluttua olen kotimatkalla ja alle 24 tunnin kuluttua kotona. Viimeisinä koulupäivinä ajatus kotiin palaamisesta oli tuntunut oudolta ja kaukaiselta, jopa vähän pelottavalta. Olin odottanut sitä niin paljon pitkin syksyä, mutta kun kotimatka alkoi oikeasti olla ihan lähellä, en enää osannutkaan odottaa sitä pelkästään innolla. Siirtymä kahden elämän välillä tuntui ahdistavan jyrkältä. Corkissa olin tottunut erittäin itsenäiseen elämään. Siellä olen kuitenkin aika paljon yksin, suurimman osan siitä ihan omasta tahdostani. Tuntuu, että vieraassa ympäristössä tarvitsen vielä normaalia enemmän omaa rauhaa asioiden prosessoimiseen. Vaikka minulle onkin alkanut jo muodostua sinnekin jonkinlainen tukiverkosto, olen silti hyvin omillani ja tottunut hoitamaan asiani itse, myös ne hankalat ja pelottavat. Pelotti, etten osaisikaan olla kotonakotona, missä on aina muita ihmisiä, vieläpä sellaisia jotka välittävät minusta ja yleisesti vähän katsovat perääni. Jännitti myös, miten ystävien kanssa sujuisi. Onko minut jo täysin unohdettu, ovatko kaikkien elämät siirtyneet eteenpäin enkä minä ole ollut paikalla siirtyäkseni mukana? Olenko lakannut olemasta osa ystävieni elämää, kun olen itse valinnut lähteä siitä maantieteellisesti pitkän matkan päähän? Haluaisin, että tänä vuonna minulla olisi kaksi kotia, mutta pelkään vähän koko ajan että käy päinvastoin - etten osaa olla kotona enää missään. Yöllä jännitys, flunssa ja ajatus superaikaisesta heräämisestä valvottivat. Makasin pimeässä ja mietin matkalaukkua, taksin tilaamista, koneen vaihtoja.
Itse kotimatka sujui kahdesta koneen vaihdosta huolimatta yllättävän kivuttomasti. Tai ei niinkään kivuttomasti, sillä flunssaiset korvat eivät oikein arvostaneet lukuisia nousuja ja laskuja, mutta ehdin kaikkiin koneisiin ja vastoin odotuksiani niin teki myös matkalaukkuni. Joululahjat siis saapuivat Suomeen ennen joulua, eikä minun tarvinnut selviytyä samoissa vaatteissa tarpeettoman monta päivää. Oli ihmeellistä astua ulos lumeen ja pakkaseen, kun Corkin sateet ja sumut olivat vielä tuoreessa muistissa.
Nämä reilut kaksi viikkoa kotona ovat osoittaneet kaikki pelkoni turhiksi harvinaisen tehokkaasti. Muutaman päivän ajan olin vähän ihmeissäni kaikesta, kun keho oli Suomessa mutta pää vielä puoliksi Irlannissa. Alusta asti oli kuitenkin selvää, että kyllä minä osaan edelleen olla kotona ja kyllä se koti on edelleen täällä. Vähän myös Corkissa, mutta ehdottomasti edelleen täällä. On yhtä ihanaa olla kotona kuin aina ennenkin, enkä ilmeisesti ole onnistunut putoamaan ystävienkään kelkasta ihan kauhean pahasti. Viime viikkoina olen todella nauttinut jokaisesta tapaamisesta tärkeiden tyyppien kanssa ja onnellisena ihmetellyt, miten olenkin saanut näin upeita ystäviä joiden kanssa neljän kuukauden ero ei aiheuta etääntymistä tai välien viilenemistä. Toki tulen ikävöimään kaikkia hurjasti myös keväällä, mutta nyt siihen ikävään sisältyy vähemmän paniikkia. Uskallan ehkä jo vähän luottaa siihen, että vaikka katoaisin hetkeksi näköpiiristä, en silti kokonaan unohdu tai lakkaa merkitsemästä. Juuri nyt olen ehtinyt taas kotiutua tänne niin tehokkaasti, että Corkiin palaaminen ei tunnu mitenkään parhaalta mahdolliselta idealta - kun olen saanut viettää aikaa kaikkein rakkaimpien ihmisten kanssa, niiden kanssa jotka tuntevat minut niin hyvin, ymmärtävät ja hyväksyvät ja välittävät kaikesta huolimatta ja joiden kanssa kaikki on niin luontevaa, alkaa väkisinkin kyseenalaistaa sitä, miksi olen valmis jättämään tämän kaiken moneksi kuukaudeksi. Ja kuitenkin sisimmässäni tiedän, että haluan mennä takaisin. Tiedän, vaikken sitä aina tuntisikaan. Tiedän myös, että jaksan taas nauttia irlantielämästäni paljon paremmin nyt kun olen saanut rautaisannoksen kotia, perhettä ja ystäviä.
Lomastressiltä en ole täysin välttynyt sentään. Palaan Corkiin keskiviikkona ja sen jälkeen edessä on vielä pari konserttia syyslukukauden kursseihin liittyen. Niitä en ole saanut täysin pois mielestäni edes täällä - öisin pään valtaavat kouluasiat ja kaikki se, mikä minua loman jälkeen odottaa. Vähän painetta itse lomailuun on kasannut se havainto, että nämä viikot ovat ne hetket, joina voin vielä nauttia Suomesta täysillä. Kun kesällä palaan tänne, se tarkoittaa jossain määrin lopullista lähtöä Corkista, ja kotiinpaluuta tulee varmasti värittämään ikävä ja haikeus. Olen siis patistellut itseäni nauttimaan kun vielä voin ja melkein hermostunut, jos en ole jonakin päivänä tehnyt mitään erityisen mahtavaa. Minä taidan vain kuulua niihin ihmisiin, joiden täytyy aina hermoilla jostakin. Nyt edessä on onneksi vielä pari päivää ihanien ystävien tapaamista ja kodista nauttimista, ja aionkin yrittää survoa stressin taka-alalle ja olla onnellinen tästä kaikesta. Keskiviikkona aion olla onnellinen siitä, että palaan toiseen elämääni, toiseen (melkein) kotiini ja niiden ihmisten sekaan, joista saattaa joskus tulla ystäviä. Aion yrittää parhaani, jotta saisin sen onnellisuuden kestämään ja kasvamaan isoksi tänä keväänä.
Lukuvuoden loppupätkä oli intensiivistä aikaa monella tapaa. Rennohkon alun jälkeen koulu alkoi yhtäkkiä vaatia paljon aikaa ja energiaa ja täytti ajatukset hyvin tehokkaasti myös silloin, kun olin vapaalla. Samaan aikaan sosiaalinen elämäni alkoi tavoitella seuraavaa tasoa, kun pääsin tutustumaan muutamiin ihmisiin pintaraapaisua paremmin. Selkeästi läheisimmät ihmiseni ovat edelleen koulumme muut vaihto-opiskelijat, mutta marras-joulukuussa tuntui viimein siltä, että irlantilaisiinkiin on mahdollista tutustua. Tämä havainto on ehkä se, joka kaikkein eniten motivoi minua menemään takaisin. Omilla introverttistandardeillani mitattuna olen päässyt ihmissuhteiden kanssa kohtalaisen hyvään alkuun, ja nyt vain toivon että pystyn keväällä jatkamaan samaan malliin ja tutustumaan ihan kunnolla edes muutamaan ihmiseen. En todellakaan tutustu uusiin ihmisiin kovin nopeasti, ja ystävystymiseen varsinkin menee yleensä luvattoman paljon aikaa, mutta haluaisin silti kesäkuussa olla paria ystävyyssuhdetta rikkaampi.
Lähdin joululomailemaan Suomeen heti viimeistä tenttipäivää seuraavana aamuna, joten siirtymä oli hyvin nopea. Torstaina kipaisin kouluun aamulla, tulostin ja palautin yhden portfolion, kirjoitin toista, kävin tekemässä tentin, kipaisin kotiin syömään lounasta ja palasin koululle kirjoittamaan lisää. Muutaman tunnin kirjoittamisen, yleisen leikkaa-liimaa -toiminnan ja viimeistelytyön jälkeen palautin teaching fileni voitonriemuisena kansliaan kokonaiset 40 minuuttia ennen sen sulkeutumista. Hyvästelin ihmisiä mennessäni, ja kävelin kaupungille tapaamaan italialaista opiskelukaveriani ja ostamaan viimeisiä joululahjoja. Kiersimme kauppoja ja puhuimme kotimatkasta. Palasin asunnolleni ja tajusin, että alle 12 tunnin kuluttua olen kotimatkalla ja alle 24 tunnin kuluttua kotona. Viimeisinä koulupäivinä ajatus kotiin palaamisesta oli tuntunut oudolta ja kaukaiselta, jopa vähän pelottavalta. Olin odottanut sitä niin paljon pitkin syksyä, mutta kun kotimatka alkoi oikeasti olla ihan lähellä, en enää osannutkaan odottaa sitä pelkästään innolla. Siirtymä kahden elämän välillä tuntui ahdistavan jyrkältä. Corkissa olin tottunut erittäin itsenäiseen elämään. Siellä olen kuitenkin aika paljon yksin, suurimman osan siitä ihan omasta tahdostani. Tuntuu, että vieraassa ympäristössä tarvitsen vielä normaalia enemmän omaa rauhaa asioiden prosessoimiseen. Vaikka minulle onkin alkanut jo muodostua sinnekin jonkinlainen tukiverkosto, olen silti hyvin omillani ja tottunut hoitamaan asiani itse, myös ne hankalat ja pelottavat. Pelotti, etten osaisikaan olla kotonakotona, missä on aina muita ihmisiä, vieläpä sellaisia jotka välittävät minusta ja yleisesti vähän katsovat perääni. Jännitti myös, miten ystävien kanssa sujuisi. Onko minut jo täysin unohdettu, ovatko kaikkien elämät siirtyneet eteenpäin enkä minä ole ollut paikalla siirtyäkseni mukana? Olenko lakannut olemasta osa ystävieni elämää, kun olen itse valinnut lähteä siitä maantieteellisesti pitkän matkan päähän? Haluaisin, että tänä vuonna minulla olisi kaksi kotia, mutta pelkään vähän koko ajan että käy päinvastoin - etten osaa olla kotona enää missään. Yöllä jännitys, flunssa ja ajatus superaikaisesta heräämisestä valvottivat. Makasin pimeässä ja mietin matkalaukkua, taksin tilaamista, koneen vaihtoja.
Itse kotimatka sujui kahdesta koneen vaihdosta huolimatta yllättävän kivuttomasti. Tai ei niinkään kivuttomasti, sillä flunssaiset korvat eivät oikein arvostaneet lukuisia nousuja ja laskuja, mutta ehdin kaikkiin koneisiin ja vastoin odotuksiani niin teki myös matkalaukkuni. Joululahjat siis saapuivat Suomeen ennen joulua, eikä minun tarvinnut selviytyä samoissa vaatteissa tarpeettoman monta päivää. Oli ihmeellistä astua ulos lumeen ja pakkaseen, kun Corkin sateet ja sumut olivat vielä tuoreessa muistissa.
Nämä reilut kaksi viikkoa kotona ovat osoittaneet kaikki pelkoni turhiksi harvinaisen tehokkaasti. Muutaman päivän ajan olin vähän ihmeissäni kaikesta, kun keho oli Suomessa mutta pää vielä puoliksi Irlannissa. Alusta asti oli kuitenkin selvää, että kyllä minä osaan edelleen olla kotona ja kyllä se koti on edelleen täällä. Vähän myös Corkissa, mutta ehdottomasti edelleen täällä. On yhtä ihanaa olla kotona kuin aina ennenkin, enkä ilmeisesti ole onnistunut putoamaan ystävienkään kelkasta ihan kauhean pahasti. Viime viikkoina olen todella nauttinut jokaisesta tapaamisesta tärkeiden tyyppien kanssa ja onnellisena ihmetellyt, miten olenkin saanut näin upeita ystäviä joiden kanssa neljän kuukauden ero ei aiheuta etääntymistä tai välien viilenemistä. Toki tulen ikävöimään kaikkia hurjasti myös keväällä, mutta nyt siihen ikävään sisältyy vähemmän paniikkia. Uskallan ehkä jo vähän luottaa siihen, että vaikka katoaisin hetkeksi näköpiiristä, en silti kokonaan unohdu tai lakkaa merkitsemästä. Juuri nyt olen ehtinyt taas kotiutua tänne niin tehokkaasti, että Corkiin palaaminen ei tunnu mitenkään parhaalta mahdolliselta idealta - kun olen saanut viettää aikaa kaikkein rakkaimpien ihmisten kanssa, niiden kanssa jotka tuntevat minut niin hyvin, ymmärtävät ja hyväksyvät ja välittävät kaikesta huolimatta ja joiden kanssa kaikki on niin luontevaa, alkaa väkisinkin kyseenalaistaa sitä, miksi olen valmis jättämään tämän kaiken moneksi kuukaudeksi. Ja kuitenkin sisimmässäni tiedän, että haluan mennä takaisin. Tiedän, vaikken sitä aina tuntisikaan. Tiedän myös, että jaksan taas nauttia irlantielämästäni paljon paremmin nyt kun olen saanut rautaisannoksen kotia, perhettä ja ystäviä.
Lomastressiltä en ole täysin välttynyt sentään. Palaan Corkiin keskiviikkona ja sen jälkeen edessä on vielä pari konserttia syyslukukauden kursseihin liittyen. Niitä en ole saanut täysin pois mielestäni edes täällä - öisin pään valtaavat kouluasiat ja kaikki se, mikä minua loman jälkeen odottaa. Vähän painetta itse lomailuun on kasannut se havainto, että nämä viikot ovat ne hetket, joina voin vielä nauttia Suomesta täysillä. Kun kesällä palaan tänne, se tarkoittaa jossain määrin lopullista lähtöä Corkista, ja kotiinpaluuta tulee varmasti värittämään ikävä ja haikeus. Olen siis patistellut itseäni nauttimaan kun vielä voin ja melkein hermostunut, jos en ole jonakin päivänä tehnyt mitään erityisen mahtavaa. Minä taidan vain kuulua niihin ihmisiin, joiden täytyy aina hermoilla jostakin. Nyt edessä on onneksi vielä pari päivää ihanien ystävien tapaamista ja kodista nauttimista, ja aionkin yrittää survoa stressin taka-alalle ja olla onnellinen tästä kaikesta. Keskiviikkona aion olla onnellinen siitä, että palaan toiseen elämääni, toiseen (melkein) kotiini ja niiden ihmisten sekaan, joista saattaa joskus tulla ystäviä. Aion yrittää parhaani, jotta saisin sen onnellisuuden kestämään ja kasvamaan isoksi tänä keväänä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)