Stressitasoja

Viime yönä nukahdin puoliksi läppärini päälle. Kello oli ehkä suunnilleen yksi yöllä. Olin lojunut sängyssä ja katsonut "tv:tä" tietokoneelta (oi Once Upon a Time, uusin guilty pleasureni), mutta siinä vaiheessa jo lopetellut sen, käynyt sammuttamassa valot ja sulkenut koneelta kaikki välilehdet yhtä lukuun ottamatta. Ilmeisesti sen viimeisen sulkeminen olikin sitten niin rankka tehtävä, että simahdin kesken. Heräsin kahdeksalta aamulla siihen, että tietokone piipitti hädissään. Näytöllä näkyi sisäänkirjautumissivu, salasanan kentässä pitkä rivi mystisiä merkkejä ja ilmeisesti kyynärpääni nojasi enteriin aiheuttaen koneparalle ahdistusta. Unisena ja hämmentyneenä kirjauduin sisään oikealla salasanalla ja totesin, että olin tosiaankin nukahtanut niin nopeasti, että nettikin oli jäänyt auki. Korjasin sitten koneen pois ja jatkoin tyytyväisenä unia, mikä olikin niin mukavaa, että kello oli melkein kaksitoista kun heräsin seuraavan kerran. Koulussa piti olla 13.15, minkä takia en ollut pannut kelloa soimaan. Eihän kukaan nuku puolenpäivän keskiviikkona...
Huolimatta siitä, että aamutoimet (aamu on tässä tapauksessa erittäin suhteellinen käsite...) piti suorittaa vähän suunniteltua ripeämmin, olin äärettömän iloinen. En edes muista, koska olisin viimeksi nukahtanut noin vain, ihan huomaamatta. Minä en ole hyvä nukahtamaan, mutta olen kyllä erittäin taitava stressaamaan ihan kaikesta, mikä puolestaan vaikeuttaa nukahtamista entisestään, paljon. Myös unessa pysyminen on tuottanut välillä haasteita. (Suurin osa tuttavista tietää nämä tapaukset - lukioaikana olin pari kertaa pukemassa takkia päälle ja lähdössä bussipysäkille, kun tajusin, että kello on kolme aamulla. Lahdessa olen joskus suorittanut aamutoimeni neljässä osassa tunnin-parin välein. Olen herännyt neljältä, syönyt päärynän ja mennyt nukkumaan. Näitä riittää.) Tänä vuonna joululomakin meni hermoillessa. Päivisin piti elää kiireistä ja ihanaa Suomi-elämää, joten kaikki Irlanti-asiat valtasivat pään vasta sillä hetkellä, kun olin sängyssäni, keskellä hiljaisuutta ja pimeää. Ei tullut kauheasti nukuttua, vaikka aamut venyivätkin hävyttömän myöhäisiksi. Eilen minulla sitten viimeinkin oli syyslukukauden viimeinen koe, jonka myötä kaikki suuret, välittömät stressinlähteet katosivat. Uusi lukukausi alkaa maanantaina, ja kyllähän minä tiedän, että sen myötä tulee heti paljon uusia haasteita ja stressaavia asioita, mutta jotenkin ne pystyy vielä torjumaan ja työntämään jonnekin hamaan tulevaisuuteen. Tämän ansiosta sain kunnon yöunet ensimmäistä kertaa aikoihin, ja tähän päivään heräämisessä oli kyllä vähän uudelleensyntymän tuntua.

Kun aloin miettiä tätä, tajusin että olen ollut stressaantunut aikalailla yhtäjaksoisesti suunnilleen elokuusta lähtien. Tänne tuleminen oli niin iso juttu ja siihen liittyi niin paljon uusia asioita, että alkusyksystä oli ihan ymmärrettävää olla vähän hepulissa. Sen jälkeen on toki ollut rauhallisempiakin hetkiä, mutta jotenkin koko syksyn ajan olin koko ajan aika jännittynyt. Ongelma ei oikeastaan ole edes se, että työtä olisi ollut kauhean paljon, vaan enemmänkin se, että kaikki oli niin epämääräistä. Ikinä ei oikein tuntunut siltä, että olisin tiennyt mitä teen. Kaikki piti aina selvittää ja kysyä ja ihmetellä, ennen kuin sen saattoi tehdä. Se on pidemmän päälle aika ahdistavaa. Täällä minulla ei ole niitä kiinnekohtia joihin voin luottaa Suomessa, vaan asioiden kanssa on aika yksin, varsinkin jos ei tiedä mistä niihin saisi apua tai tukea. Joululoman lähestyessä hämmennys vähän helpotti, mutta sen tilalle tuli ihan perinteinen koe-/yleinen suoritusstressi, jonka päälle vielä kasautui Suomessa käymisen jännitys. Aika kireänä olen siis ollut.

Viime vuoden teemaksi muodostui vähän huomaamattakin rohkeus. Olen ollut suurimman osan elämästäni aika arka, ja ulkomaille lähtö oli haave, jonka toteuttamisen edessä seisoi nimenomaan rohkeuden puute. Pelotti, että koti-ikävä on niin paha etten pysty kestämään sitä. Pelotti, etten selviä omillani, en tutustu kehenkään, en pärjää opinnoissa. Pelotti, että jos jätän kaiken sen hyvän mitä minulla on Suomessa, en saa tilalle mitään ja palaan kotiin huomatakseni, että olen pudonnut siellä kelkasta kokonaan. Tuntui siltä, että menetettävää oli aika paljon verrattuna siihen hyvään, mitä oli tarjolla. Ja silti päätin, että yritän lähteä. Vaikka Suomessa kaikki oli hyvin, tuntui siltä että olen jumissa samassa elämäntilanteessa ikuisesti, mikään ei koskaan muutu eikä mitään isoa tapahdu. Tietenkään tuossa tuntemuksessa ei ollut mitään järkeä jos sitä tarkastelee elämäni tosiasioiden kautta, mutta se ei myöskään suostunut menemään pois. Siinä vaiheessa muutoksen tarve ajoi ohi pelosta ja survaisi sen taka-alalle juuri siksi aikaa, että tein päätökseni. Olen niin onnellinen, että pystyin siihen.
Kesällä toimin pari kuukautta jalon postilaitoksemme palveluksessa, mikä tarkoitti käytännössä sitä, että kävelin ympäri aamuöistä Tikkurilaa yksinäni. Se oli ehkä parasta käytännön rohkeuskasvatusta. Alue ei ollut mitenkään erityisen paha, mutta siitä huolimatta vastaan tuli kaikenlaista. Voin sanoa, että aluksi välillä pelotti ja paljon, mutta siihenkin tottuu. Kun on pari kuukautta herätellyt sammuneita, keskustellut humalan eri tasoilla hengailevien tyyppien kanssa, kohdannut ihmisiä suviyössä ja astunut rappuun, jonka ovilasi on rikottu tiilellä, ei enää olekaan ihan niin pelottavaa eksyä vieraassa kaupungissa tai pyytää apua tuntemattomilta. Täällä ollessani olen joutunut tekemään pelottavia ja epämukavia asioita jatkuvasti ja selvinnyt aina jotenkin (kyllä, kaltaiselleni ujoilijasurkimukselle pelottavia asioita ovat esimerkiksi laulukoe, ekstra-avun pyytäminen opettajalta ja illanvietto tuntemattomien ihmisten kanssa). Pakko myöntää, että olen aika ylpeä tästä kaikesta. Niinpä minua houkuttaisi kovasti julistaa vuosi 2013 stressin vähentämisen teemavuodeksi. Jos voisi opetella edes vähän rennommaksi ihmiseksi, joka ei ottaisi niin kauheita paineita kaikesta. Joka käyttäisi yöt nukkumiseen eikä hermoilemiseen, jonka sisäelimet eivät menisi solmulle jokaisten säestysharjoitusten kunniaksi. Ja kuitenkaan en uskalla luvata mitään edes itselleni. Stressaaminen taitaa olla sellainen asia, joka liittyy niin tiiviisti henkilökohtaisiin ominaisuuksiini, etten ehkä pääse siitä niin kauan kuin en ole valmis muuttumaan ihan toiseksi. Kun on tällainen tunteellinen siili, ylianalyyttinen perfektionisti, ikuista alemmuuskompleksia poteva nössö sekä ihminen, joka suhtautuu tekemisiinsä vakavasti, suurilla tunteilla ja kovilla panoksilla, ei kai ole ihmekään että stressi pysyy seuralaisena. Voisikohan sen kanssa jotenkin ystävystyä ja viettää harmonista rinnakkaiseloa?