No niin, hiljaista on ollut! Tarkoituksella en ole bloggaamista kuitenkaan kuopannut, kävi vain niin että loppuvuodesta Irlannissa ollessani aivot olivat niin täynnä kaikenlaista sälää, etten saanut jäsennettyä niitä tekstimuotoon missään vaiheessa. Suomeen tultuani olen taas sinkoillut ympäriinsä yrittäen viettää mahdollisimman paljon aikaa mahdollisimman monen ihanan ihmisen kanssa, mutta toisaalta myös lojua kotona rapsuttelemassa koiria ja katsomassa huonoja tv-ohjelmia. Kumpaakaan en ole ehtinyt tehdä ihan niin paljon kuin olisin halunnut, mutta nyt viimeisinä Suomi-päivinäni voin kuitenkin sanoa, että loma on ollut todella hyvä ja tullut tarpeeseen.
Lukuvuoden loppupätkä oli intensiivistä aikaa monella tapaa. Rennohkon alun jälkeen koulu alkoi yhtäkkiä vaatia paljon aikaa ja energiaa ja täytti ajatukset hyvin tehokkaasti myös silloin, kun olin vapaalla. Samaan aikaan sosiaalinen elämäni alkoi tavoitella seuraavaa tasoa, kun pääsin tutustumaan muutamiin ihmisiin pintaraapaisua paremmin. Selkeästi läheisimmät ihmiseni ovat edelleen koulumme muut vaihto-opiskelijat, mutta marras-joulukuussa tuntui viimein siltä, että irlantilaisiinkiin on mahdollista tutustua. Tämä havainto on ehkä se, joka kaikkein eniten motivoi minua menemään takaisin. Omilla introverttistandardeillani mitattuna olen päässyt ihmissuhteiden kanssa kohtalaisen hyvään alkuun, ja nyt vain toivon että pystyn keväällä jatkamaan samaan malliin ja tutustumaan ihan kunnolla edes muutamaan ihmiseen. En todellakaan tutustu uusiin ihmisiin kovin nopeasti, ja ystävystymiseen varsinkin menee yleensä luvattoman paljon aikaa, mutta haluaisin silti kesäkuussa olla paria ystävyyssuhdetta rikkaampi.
Lähdin joululomailemaan Suomeen heti viimeistä tenttipäivää seuraavana aamuna, joten siirtymä oli hyvin nopea. Torstaina kipaisin kouluun aamulla, tulostin ja palautin yhden portfolion, kirjoitin toista, kävin tekemässä tentin, kipaisin kotiin syömään lounasta ja palasin koululle kirjoittamaan lisää. Muutaman tunnin kirjoittamisen, yleisen leikkaa-liimaa -toiminnan ja viimeistelytyön jälkeen palautin teaching fileni voitonriemuisena kansliaan kokonaiset 40 minuuttia ennen sen sulkeutumista. Hyvästelin ihmisiä mennessäni, ja kävelin kaupungille tapaamaan italialaista opiskelukaveriani ja ostamaan viimeisiä joululahjoja. Kiersimme kauppoja ja puhuimme kotimatkasta. Palasin asunnolleni ja tajusin, että alle 12 tunnin kuluttua olen kotimatkalla ja alle 24 tunnin kuluttua kotona. Viimeisinä koulupäivinä ajatus kotiin palaamisesta oli tuntunut oudolta ja kaukaiselta, jopa vähän pelottavalta. Olin odottanut sitä niin paljon pitkin syksyä, mutta kun kotimatka alkoi oikeasti olla ihan lähellä, en enää osannutkaan odottaa sitä pelkästään innolla. Siirtymä kahden elämän välillä tuntui ahdistavan jyrkältä. Corkissa olin tottunut erittäin itsenäiseen elämään. Siellä olen kuitenkin aika paljon yksin, suurimman osan siitä ihan omasta tahdostani. Tuntuu, että vieraassa ympäristössä tarvitsen vielä normaalia enemmän omaa rauhaa asioiden prosessoimiseen. Vaikka minulle onkin alkanut jo muodostua sinnekin jonkinlainen tukiverkosto, olen silti hyvin omillani ja tottunut hoitamaan asiani itse, myös ne hankalat ja pelottavat. Pelotti, etten osaisikaan olla kotonakotona, missä on aina muita ihmisiä, vieläpä sellaisia jotka välittävät minusta ja yleisesti vähän katsovat perääni. Jännitti myös, miten ystävien kanssa sujuisi. Onko minut jo täysin unohdettu, ovatko kaikkien elämät siirtyneet eteenpäin enkä minä ole ollut paikalla siirtyäkseni mukana? Olenko lakannut olemasta osa ystävieni elämää, kun olen itse valinnut lähteä siitä maantieteellisesti pitkän matkan päähän? Haluaisin, että tänä vuonna minulla olisi kaksi kotia, mutta pelkään vähän koko ajan että käy päinvastoin - etten osaa olla kotona enää missään. Yöllä jännitys, flunssa ja ajatus superaikaisesta heräämisestä valvottivat. Makasin pimeässä ja mietin matkalaukkua, taksin tilaamista, koneen vaihtoja.
Itse kotimatka sujui kahdesta koneen vaihdosta huolimatta yllättävän kivuttomasti. Tai ei niinkään kivuttomasti, sillä flunssaiset korvat eivät oikein arvostaneet lukuisia nousuja ja laskuja, mutta ehdin kaikkiin koneisiin ja vastoin odotuksiani niin teki myös matkalaukkuni. Joululahjat siis saapuivat Suomeen ennen joulua, eikä minun tarvinnut selviytyä samoissa vaatteissa tarpeettoman monta päivää. Oli ihmeellistä astua ulos lumeen ja pakkaseen, kun Corkin sateet ja sumut olivat vielä tuoreessa muistissa.
Nämä reilut kaksi viikkoa kotona ovat osoittaneet kaikki pelkoni turhiksi harvinaisen tehokkaasti. Muutaman päivän ajan olin vähän ihmeissäni kaikesta, kun keho oli Suomessa mutta pää vielä puoliksi Irlannissa. Alusta asti oli kuitenkin selvää, että kyllä minä osaan edelleen olla kotona ja kyllä se koti on edelleen täällä. Vähän myös Corkissa, mutta ehdottomasti edelleen täällä. On yhtä ihanaa olla kotona kuin aina ennenkin, enkä ilmeisesti ole onnistunut putoamaan ystävienkään kelkasta ihan kauhean pahasti. Viime viikkoina olen todella nauttinut jokaisesta tapaamisesta tärkeiden tyyppien kanssa ja onnellisena ihmetellyt, miten olenkin saanut näin upeita ystäviä joiden kanssa neljän kuukauden ero ei aiheuta etääntymistä tai välien viilenemistä. Toki tulen ikävöimään kaikkia hurjasti myös keväällä, mutta nyt siihen ikävään sisältyy vähemmän paniikkia. Uskallan ehkä jo vähän luottaa siihen, että vaikka katoaisin hetkeksi näköpiiristä, en silti kokonaan unohdu tai lakkaa merkitsemästä. Juuri nyt olen ehtinyt taas kotiutua tänne niin tehokkaasti, että Corkiin palaaminen ei tunnu mitenkään parhaalta mahdolliselta idealta - kun olen saanut viettää aikaa kaikkein rakkaimpien ihmisten kanssa, niiden kanssa jotka tuntevat minut niin hyvin, ymmärtävät ja hyväksyvät ja välittävät kaikesta huolimatta ja joiden kanssa kaikki on niin luontevaa, alkaa väkisinkin kyseenalaistaa sitä, miksi olen valmis jättämään tämän kaiken moneksi kuukaudeksi. Ja kuitenkin sisimmässäni tiedän, että haluan mennä takaisin. Tiedän, vaikken sitä aina tuntisikaan. Tiedän myös, että jaksan taas nauttia irlantielämästäni paljon paremmin nyt kun olen saanut rautaisannoksen kotia, perhettä ja ystäviä.
Lomastressiltä en ole täysin välttynyt sentään. Palaan Corkiin keskiviikkona ja sen jälkeen edessä on vielä pari konserttia syyslukukauden kursseihin liittyen. Niitä en ole saanut täysin pois mielestäni edes täällä - öisin pään valtaavat kouluasiat ja kaikki se, mikä minua loman jälkeen odottaa. Vähän painetta itse lomailuun on kasannut se havainto, että nämä viikot ovat ne hetket, joina voin vielä nauttia Suomesta täysillä. Kun kesällä palaan tänne, se tarkoittaa jossain määrin lopullista lähtöä Corkista, ja kotiinpaluuta tulee varmasti värittämään ikävä ja haikeus. Olen siis patistellut itseäni nauttimaan kun vielä voin ja melkein hermostunut, jos en ole jonakin päivänä tehnyt mitään erityisen mahtavaa. Minä taidan vain kuulua niihin ihmisiin, joiden täytyy aina hermoilla jostakin. Nyt edessä on onneksi vielä pari päivää ihanien ystävien tapaamista ja kodista nauttimista, ja aionkin yrittää survoa stressin taka-alalle ja olla onnellinen tästä kaikesta. Keskiviikkona aion olla onnellinen siitä, että palaan toiseen elämääni, toiseen (melkein) kotiini ja niiden ihmisten sekaan, joista saattaa joskus tulla ystäviä. Aion yrittää parhaani, jotta saisin sen onnellisuuden kestämään ja kasvamaan isoksi tänä keväänä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti