Hehe, tällä kertaa voin ihan rehellisesti todeta unohtaneeni, että minulla
on blogi. Ei ole ollut sitä pientä nakuttavaa syyllisyydentuntoa takaraivossa,
joka yrittää muistutella että joskus pitäisi kirjoittaa. Eikä mitään muutakaan.
Jo pääsiäislomalla ennustamani lukuvuodenloppukiireet olivat varsin kiireiset,
joten aivokapasiteettia ei ole riittänyt tällaisiin asioihin. Eipä sikäli,
kirjoitustöitä oli noiden viimeisten viikkojen aikana niin paljon että vaikka
aikaa olisikin riittänyt, ei monen tunnin esseennaputtelun jälkeen bloggaaminen
olisi varmasti tuntunut kovin innostavalta muutenkaan. Pieni paniikki pääsi
kyllä iskemään, kun töitä vain riitti ja riitti, eivätkä ne tuntuneet
vähentyvän edes tekemällä. Yliopistoihmiset varmasti nauraisivat säälivästi kirjoitustöiden
määrälle täällä, mutta kun itse on ehtinyt tottua käytännönläheiseen
AMK-meininkiin joka harvoin edellyttää yli viiden sivun kirjoitustöitä,
tuntuivat tämän kevään esseet, oppimispäiväkirjat sun muut aika massiivisilta.
Nyt kaikki on kuitenkin tehty, esseet palautettu ja tentit suoritettu.
Kesälomaksikin tätä kai voisi nimittää. Kesän läsnäolo täällä on vielä aika
kyseenalainen asia, ja ilmeisesti Suomessa on nykyään säännöllisesti 10-15
astetta lämpimämpää kuin täällä, mutta olemme mekin saaneet joitakin
aurinkoisia ja lämpimähköjä päiviä jo. Lomatunnelmiinkaan en ole vielä oikein
päässyt. Ensimmäiset päivät menivät pitkälti kotona lojuessa ja vapautta
ihmetellessä. Sitten iski luonnollisesti stressi siitä, että yhtäkkiä elämästä
hävisivät kiireet ja velvoitteet ja aikataulut kertaheitolla. Kävin
ihmettelemässä koulua, jonka käytävillä ei näkynytkään ketään, ja tuntui
tyhjältä. Tällä viikolla on onneksi luvassa kavereiden resitaaleissa
ravaamista, joten pääsen hetkeksi vielä pois tyhjän päältä.
Suomeen pitäisi palata reilun kolmen päivän kuluttua, eikä se vieläkään
tunnu todelta. Vähän olen saanut siivottua, lajiteltua tavaroita ja kannettua
roskia ulos, mutta sen kummempia valmisteluja en ole suorittanut. Tilanne taisi
olla hyvin samankaltainen myös tänne lähtiessäni, mutta tunnelma on hyvin
erilainen. Syksyllä jännitti ja pelotti niin paljon, mutta se kuului asiaan.
Olinhan lähdössä seikkailulle! En tiennyt tuleeko vuodesta elämäni paras,
elämäni pahin vai jotain siltä väliltä, mutta tiesin että se tulee olemaan
erilainen kuin mikään siihen mennessä. Se tuntui hyvältä. Suurin syy siihen,
miksi alun perin hain opiskelijavaihtoon, oli tarve päästä pois omasta arjesta
ja kokea jotain erilaista. Tuntui siltä, että se on välttämätöntä - siitä
huolimatta, että elämässäni lähes kaikki oli erittäin hyvin. Oli koulupaikka,
opiskelu meni ihan hyvin ja tuntui enimmäkseen mielekkäältä. Oli - ja on toki
edelleen - ihanat ystävät ja perhe. Oli koti, harrastukset, innostukset ja
kiinnostukset. Silti tuntui siltä, että olen jumissa. Vika oli ehkä enemmän
omassa päässä kuin ympäristössä, mutta tunsin kiertäväni kehää ja pyörittäväni
samoja vanhoja kriisejä vuodesta toiseen ilman mitään edistystä tai kehitystä.
Ajattelin, että uusi ympäristö ja sen mukanaan tuomat uudet haasteet ja
ajatukset saattaisivat olla se huuhtelu, jota mieleni kaipaa. Tästä syystä
lähteminen ei missään vaiheessa tuntunut väärältä ratkaisulta, vaikka ajoittain
olinkin kauhuissani. Joku osa minua jaksoi muistuttaa, että tätä minä
tarvitsen.
Olen vuosikaudet suhtautunut aika kyynisesti kaikenlaisiin
itsensäetsimismatkoihin. Ympäristö ja ihmissuhteet voivat muuttua, mutta
itsestään ei pääse eroon vaikka juoksisi kuinka kovaa ja kauas. En sanoisi,
että mielipiteeni on täällä varsinaisesti muuttunut - samojen kotoisten
ongelmien kanssa olen vääntänyt täälläkin. Ne ovat kuitenkin ilmenneet vähän
erilaisissa asioissa, ja jollain tavalla olen ehkä löytänyt uusia tapoja
ratkaista tai ainakin käsitellä niitä. Vieraassa ympäristössä tuntuu olevan
myös helpompi huomata, kuinka paljon on oppinut ja kasvanut viimeisen kuuden
vuoden, ja toisaalta pelkästään tämän vuoden, aikana. Kääntöpuolena pitää kyllä
todeta, että jos oma minäkuva on kovin hatarissa kantimissa, ei vaihtoon
lähteminen välttämättä ole se paras ratkaisu (tai voi se ollakin, en voi puhua
kuin omasta puolestani). Omassa tapauksessani tipahdin sosiaalisiin
ympäristöihin, joissa on monissa asioissa hyvin eri meininki kuin kotona, ja
olen joutunut vääntämään täällä ulkopuolisuuden tunteen kanssa enemmän kuin
vuosikausiin Suomessa. Vaikka täällä ikään kuin aikuisia ollaankin, voi
sopeutumisen ja mukautumisen paine olla kova, eikä minun ole vaikea kuvitella
että joillekin ihmisille se tarkoittaa joustoa omissa arvoissa ja persoonassa.
Välillä olen miettinyt sitäkin, olenko minä tosiaan niin erilainen kuin
keskimääräinen vaihto-opiskelija, vai onko ero enemmänkin siinä, että minun
sisäinen metsäsissini ei suostu muuttamaan arvojaan ja käytöstään
Erasmus-standardien mukaiseksi. Näistä kriiseistä uskallan väittää selvinneeni
voittajana, ja siitä suuri kiitos kuuluu ihanille koti-ystävilleni, jotka ovat
jaksaneet muistuttaa etten ole niin omituinen kuin täällä voisi välillä luulla.
Toki ajan kuluessa olen löytänyt täältäkin ihmisiä, jotka ovat iloisesti aivan
yhtä omituisia. Ja se on yksi parhaista asioista, joita olen täältä saanut.
Ehkä jossain vaiheessa kirjoittelen enemmänkin siitä, mitä täällä on tullut
koettua ja opittua. Nyt taidan tietää vain sen verran, että olen äärettömän
tyytyväinen lähtöpäätökseeni. Tällä hetkellä yritän navigoida ihmeellisessä
tunteiden ristiaallokossa - toisaalta on jo kova ikävä Suomea ja ihmisiäni
siellä, mutta tästä elämästä irrottautuminen tuntuu mahdottomalta tehtävältä.
Tosiasia kuitenkin on se, että perjantaina laskeudun Suomeen ja tulen sinne
jäädäkseni. Muutamaksi vuodeksi nyt ainakin. Ja taas pitää vain toivoa, että
sopeudun.
