Ai niin, minulla on blogi! Kivaa! Jotenkin kummasti se muistuu mieleen aina silloin, kun pitäisi kirjoittaa jotain ihan muuta (katson sinua, musiikkiterapiaessee joka on tällä hetkellä olemassa pelkkänä tiedostonimenä). Näissä koulutehtävissä ei mätä mikään muu kuin se, että olen aivan umpisurkea aloittamaan mitään. Varsinainen kirjoitustyö on ihan mukavaa, mutta mielen tyhjentäminen, töihin ryhtyminen ja ennen kaikkea lähteiden metsästäminen on minulle tolkuttoman hankalaa joka ikinen kerta. Kaiken maailman reflective journalit ynnä muut kirjoitusmuotoiset avautumissessiot ovat tästä syystä vähemmän tuskaisia, mutta auta armias kun pitäisi oikeasti mönkiä sinne kirjastoon, etsiä ne kolme aihetta sivuavaa kirjaa ja penkoa kustakin se sivu, jolla ehkä viitataan jotenkin esseeaiheeseen... Tai vaihtoehtoisesti haarukoida läpi satoja googleosumia! Akateemisessa kärsivällisyydessäni on aika reilusti parantamisen varaa.
Bloggaustauko on ollut pitkä, mutta siihen väliin on mahtunut kai enimmäkseen arkea. Kouluvuosi kiitää eteenpäin hurjaa vauhtia, ja loppukin alkaa jo häämöttää. Vietän tällä hetkellä kahden viikon pääsiäislomani viimeisiä päiviä. Kouluun paluun jälkeen edessä on noin kuusi (en laskenut, heitin arvion) viikkoa armotonta tykitystä. Sitten kokeet ja sitten menoksi. Tuntuu hullulta. Tämä vuosi on mennyt niin nopeasti! Totta kai minulla on tässä vaiheessa jo kova ikävä Suomea, kotia ja ihmisiä, mutta toisaalta tästäkin on tullut vähän koti. Pahinta on se, että kun lähden takaisin Suomielämään, en voi enää palata tähän elämään jota nyt elän. Kun lähden, se lakkaa olemasta. Eihän Cork mihinkään katoa, ja CSM ja tämä talokin oletettavasti pysyvät pystyssä ilman minun apuani. Mutta elämäntilanteet, ihmiset - ne katoavat. Tietenkin voin tulla käymään täällä, mutta jo ensi vuonna kaikki vaihto-opiskelijakaverit ovat poissa. Ensi keväänä valmistuvat ne CSM:läiset, joiden vuosikurssilla olen. Sen myötä on poissa jo aika iso osa sitä Corkia, jossa nyt asun. Minä en ole hyvä lopuissa enkä varsinkaan lopullisuudessa, joten tämä musta pilvi vähän pimentää kevättäni.
Kevät on toki suhteellinen käsite sekin. Pääsiäispyhät olivat täällä kylmempiä kuin joulupyhät. Asiaa ei varsinaisesti auta se, että meidän asuntomme palasi syksyiseen lämmityksettömään tilaansa ennen pääsiäistä. Kylmähän täällä oli syksylläkin, mutta nyt ollaan jo hyvin lähellä asuinkelvottomuutta. Äitini ja siskoni vierailivat täällä ja pääsivät todistamaan jääkaappiolosuhteitani, minkä tuloksena minun pikkuista huonettani lämmittää äidin hankkima pikkuinen sähköpatteri. Minua lämmittävistä villa-asusteista nyt puhumattakaan! Kyllä, olen lähettänyt aiheesta sähköpostin vuokraisännällemme. Ei, siihen ei ole kuulunut vastausta.
Kotona on muutenkin vähän ankea tunnelma. Kämppis R on asunut täällä nyt kaksi kuukautta, eikä ole sinä aikana siivonnut kertaakaan. Ei myöskään vienyt roskia. Tiskikoneen tyhjensi ehkä kerran. Että tämäntyyppinen kämppis taas minulla. Tiettyä yhtäläisyyttä on havaittavissa myös hänen ja muinaisen Lahti-kämppikseni, Mykän Norjalaisen välillä. Ei oikein puhu hän, tai siis ei ainakaan minulle. Jos sanon hei, kämppis R hymähtää jotakin. Jos en sano hei, niin ei sano kyllä hänkään. Kun en käy hänen kanssaan minkäänlaista keskustelua ikinä, on aika hankalaa vain marssia kaverin huoneeseen ja sanoa, että voitkos siivota senkin saastainen loisieläjä. Ja kun minä nyt olen nössö. Jos asuisimme kahdestaan, minä luultavasti siivoaisin pitkin hampain ja valittaisin tilanteesta Facebookissa, ihan vain siksi että inhoan siivoamista huomattavasti vähemmän kuin konflikteja. Kämppis H sen sijaan on periaatteen ihminen. Siinä ei ole mitään pahaa, ja H:n kaltaiset ihmisethän saavat elämässä tahtonsa läpi, eivät minun kaltaiseni. Tämä periaatteellisuus on kuitenkin johtanut siihen, että asuntomme on jatkuvassa asemasotatilassa. Jos R ei tee kotitöitä vuorollaan, ei tee myöskään H. H:n periaatteellisuus ulottuu niin pitkälle, että hän kieltää myös minua tekemästä niitä. Tämän noidankehän ansiosta meillä on parhaimmillaan ollut yksi satsi likaisia tiskejä koneessa ja toinen tiskipöydällä, koska kukaan ei katsonut asiakseen ostaa konetiskiainetta. (Spoileri: Minä ostin lopulta vaikka oli R:n vuoro. Salasin asian H:lta.) Toisaalta H:lla on myös riittävästi selkärankaa, että hän puhui asiasta R:lle ennen kuin lähti itse reissuun. Asian piti ratketa. Ei ratkennut, asunto on edelleen siivoamatta. Nyt alkaa jo oikeasti tuntua siltä, että vian täytyy olla minussa enkä vain tajua sitä. Onko todella mahdollista, että päädyn johdonmukaisesti asumaan hankalien, lievästi vastuuttomien ihmisten kanssa ihan vain sattumalta?
Muuten on kyllä todettava, että elämässä ei ole meneillään mitään huikean jännittävää tällä hetkellä. Eikä siinä mitään, välillä on tasaisuus on ihan mukavaa. Koulutyöt kuumottelevat vähän ikävästi ihan vain siinä mielessä, että niitä on niin paljon. Opetusharjoittelua on jäljellä enää kaksi kertaa, ja vaikka hauskaa on ollut, on pakko myöntää että odotan viimeistä kertaa innolla. Sen verran vaivannäköä vaatii tuntisuunnitelmien oikeaoppinen kirjaaminen ja raportoiminen, sen verran stressiä aiheuttavat ne kerrat, joina opettajamme tulee opetusta seuraamaan ja painostavasti tuijottamaan. Konsertteja on toki luvassa, mutta niistä suurin osa ei vaadi minulta kovin suurta henkilökohtaista panosta. Viime kevääseen verrattuna meno on siis suorastaan rentoa. Nyt toivon vain, että parina viime päivänä koettu aurinkoinen sää ei ole yksittäistapaus, vaan merkki siitä että jonkinlainen kevät saataisiin tänne sateiselle saarellekin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti