Pidän kuoroista, opettamisesta ja hyvistä kirjoista. En pidä kämppisruletista enkä pettymyksellisistä kirjoista.

Blogikirjoittelu ei koskaan tunnu niin houkuttelevalta kuin silloin, kun pitäisi kirjoittaa koulutehtäviä... Hetki sitten päädyin kuitenkin siihen pisteeseen, että huomasin keksineeni normaalille englanninkielen sanalle aivan hämärän ja järjettömän kirjoitusasun huomaamatta siinä mitään ihmeellistä, joten nyt lienee hyvä hetki vaihtaa kieltä ja siirtyä muutenkin vähän rennompaan tyylilajiin.

Tällä viikolla ei ole ollut koulua ollenkaan, koska olisihan aivan kohtuutonta olettaa että me jaksaisimme opiskella joulun jälkeen enemmän kuin kolme viikkoa yhteen menoon. Oikeasti tämän midterm-tauon aikaisuus johtuu ennen kaikkea pääsiäisen aikaisuudesta, mutta on tämä silti ollut jotenkin hämmentävää. Töitä tälle viikolle olisi kyllä riittänyt, mutta en voi väittää olleeni kovin aikaansaava. Nyt yritän näihin viimeisiin päiviin survoa kaikkea sitä tiedonhakua, kirjoittamista ja harjoittelemista, joka olisi pitänyt jakaa järkevästi ja tasaisesti koko viikolle. Aikuisena oleminen on siitä tylsää, että lisäksi pitäisi siivota talo ja pestä kamalasti pyykkiä ja hoitaa kaikkia päivittäisasioita. Arki on joskus aika tylsää.

Viime viikonloppuna sentään olin kuorokilpailuissa Dublinissa, siitä kirjoittelen joskus ehkä enemmänkin. Tähän hätään todettakoon, että vaikka olen maailman epäkilpailuhenkisin ihminen enkä muutenkaan usko paremmuusjärjestyksiin taiteessa, oli tapahtuma aika hauska. Molemmat kuorot joiden riveissä lauloin venyivät aika lailla parhaaseen mahdolliseen esitykseen, ja nautin laulamisesta paljon. Huono puoli tässä kahden kuoron systeemissä oli se, etten juurikaan ehtinyt kuulla muiden kuorojen esityksiä kun jouduin aina juoksemaan äänenavaukseen tai vaatteiden vaihtoon. Olisi ollut mukava nähdä ja kuulla muiden esityksiä ja, kun nyt kerran kilpailu oli kyseessä, yrittää hahmottaa mikä oli yleinen taso. Molemmat koulumme kuoroista pääsivät finaaliin ja toinen niistä sijoittui kokonaiskilpailussa toiseksi, eli näinkin mitattuna menestys oli ihan hyvä. Mistään valtavasta ottelusta ei ollut kysymys, kun osallistujakuoroja oli vain seitsemän tai kahdeksan, mutta oli silti mukava saada positiivista palautetta. Esiintyessä jotenkin muistin taas, miksi olen tällainen kuoronörtti ja miten paljon muiden kanssa laulamisesta voikaan nauttia. Nyt haluan tehdä sitä lisää. Tajusin myös sen, että nyt minulla on ainakin yksi asia jota minulla tulee olemaan viiltävä ikävä Suomessa. HALUAN laulaa kolmessa kuorossa, HALUAN laulaa sekakuoroissa. Tässä tilanteessa järki-ihminen nauttisi nykyhetkestä eikä surisi tulevia, mutta en voi olla vähän surematta näin etukäteenkin.

Viime viikolla alkoi kauan stressattu opetusharjoitteluni. Käyn irlantilaisen opiskelukaverini kanssa kerran viikossa katolisessa poikakoulussa pitämässä musiikintunnin luokalliselle kuusivuotiaita poikia. Siis todellakin luokalliselle; oppilaita on 22. Siis todellakin katolisessa poikakoulussa. Muskariryhmiin tottuneelle lasten määrä tuntui - ja tuntuu edelleen - aika hirvittävältä, mutta onneksi meitä opettajiakin on kaksi. Vaikka tuntisuunnitelma oli ollut kasassa jo hyvissä ajoin ja muutenkin sävelet olivat aika selvät, jäivät yöunet kieltämättä hyvin vähäiseksi ensimmäistä opetuskertaa edeltävinä öinä. Eniten pelotti englanniksi opettaminen. Suomeksi minulla on jo vähän opetuskokemusta ja tiedän että pystyn siihen. Lasten kanssa kuitenkin iso osa opettamisesta perustuu kykyyn reagoida, improvisoida ja saada lapset temmatuksi mukaan tuntiin. Kieli on aika tärkeä väline kun yrittää saada näitä asioita onnistumaan. Opettaminen on yleensä minulle aika luontevaa, pystyn olemaan oma itseni, juttelemaan lasten kanssa ja käyttämään huumoria. Mitä käy tälle kaikelle kun joudun miettimään sanomisiani, muotoilemaan niitä tarkemmin ja suodattamaan huolellisemmin? Itse tilanteessa kuitenkin hermoilut unohtuivat hyvin nopeasti. Juuri tästä syystä opettaminen on niin ihanaa - ei ehdi miettiä tai hermoilla tai ylianalysoida tai ylipäätään tuijotella omaan napaan. Toki minä olen se, joka heiluu luokan edessä puhumassa ja laulamassa ja demonstroimassa ja innostamassa kuin viimeistä päivää, mutta tosiasiassa pääroolissa ovat aina oppilaat. Opettaminen myös vie mennessään ja vaati täyden keskittymisen. Vaikka se voi välillä olla raskasta, on se myös vapauttavaa. On hienoa pystyä olemaan niin vahvasti hetkessä ja keskittyä vain ja ainoastaan siihen, mitä tekee. Minun aivoni hyrräävät usein ylikierroksilla ja sataa asiaa kerrallaan keskittymättä kunnolla mihinkään, mutta opetustilanteessa on niin paljon elementtejä ettei tilaa vain jää millekään ylimääräiselle. Ei edes sille normaalille apua-osaanko-nyt-ollenkaan-ja-mitähän-tuokin-minusta-ajattelee-ja-onkohan-minusta-tähän -soundtrackille joka usein pyörii taustalla. Voi kun pystyisikin arkielämässä päästämään samalla tavalla irti ikuisesta itsekeskeisyydestään!

Tuntuu, että täällä koulussa olemme valmistautuneet koko opetusharjoitteluun kauhean vakavilla naamoilla ja miettien vain sitä, mikä kaikki voi mennä pieleen ja miten kauheita asioita siitä seuraa. Vaikka tiedän, että pidän opettamisesta, olin vähän unohtanut sen täällä yleisen panikoinnin keskellä. (Ja todellakin, pari päivää ennen opetusharjoittelua näin ensimmäistä kertaa hämmentävän rennot irlantilaiset opiskelukaverini aivan hermona ja hädissään! Olin jo melkein lakannut uskomasta, että heillä on biologisia valmiuksia hermoilemiseen.) Siksi ensimmäinen opetusharjoittelukerta oli niin positiivinen kokemus - se sai minut muistamaan että opettaminen on parhaimmillaan erittäin hauskaa. Lapset ovat keskimäärin mukavaa porukkaa ja musiikki on hyvä asia. Huomasin myös sen, että vaikka olenkin superaloittelija, osaan jo jotain. Ja ihanista ihaninta - pojat, joiden suoritus alkulaulussa oli positiivisestikin ilmaistuna enemmän puhetta kuin mitään mistä voisi tunnistaa säveltasoja, lauloivat loppulaulun kauniisti ja niin nuotilleen kuin nyt kuusivuotiaat, musiikillisesti hyvin kokemattomat lapset vain voivat! Vaikka olen täällä esiintynyt ja tehnyt tenttejä ja kokeita ja ties mitä suorituksia, ei mikään ole tuntunut niin hienolta ja palkitsevalta kuin tuo pieni loppulaulu (okei, se Dublinin kuorofinaali pääsee hyvin lähelle, mutta silti). Vaikka opettaminen on edelleen jännittävää, nyt se myös innostaa. Kahdeksan viikon harjoittelu on lyhyt, mutta haluan siinä ajassa antaa luokallemme niin paljon musiikkia kuin he vain pystyvät vastaanottamaan!

***

Kuten Listassa jo totesinkin, kämppis M muutti pois. Emme hänen kanssaan ikinä suuremmin lähentyneet, joten ikävä ei ole suuri. Lähinnä huomaa, että talomme on aavistuksen verran siistimpi nyt kuin hänen asuessaan täällä. Ehdimme olla kämppis H:n kanssa pari viikkoa kahdestaan, kunnes sitten maanantaina törmäsin häneen keittiössä. "Muistatko kun sanoin viime viikolla että tänne oli muutama ehdokas uudeksi asukkaaksi?" "Joo?" "No, se irlantilainen tyttö muuttaa tänne tänä iltana." "Aha...?" Näin siis tuli taloomme kämppis R, aika yllättäen. Tähän asti hän on ollut vaitelias ja minä tunnetusti olen maailman surkein small talkaaja, joten koko ihminen on vielä vähän mysteeri minulle. Sen tiedän, että hän kokkaa aika lailla joka päivä. Kokkausmetodi on vanha kunnon käryttäminen, jota on harrastanut myös jokunen aikaisempi kämppikseni. Metodin yksityiskohdista en ole varma, mutta lopputulos on yleensä paksuhko savupilvi tai vähintäänkin erittäin voimakas haju, joka pakottaa tehotuuletukseen. En voi sanoa olevani kovin hyvilläni siitä, että kämppis R:n lisäksi taloomme muutti sinnikäs palaneen käry, mutta ehkä tästäkin selvitään.

Minulla on tähän ikään mennessä ehtinyt kertyä jo aika paljon kokemusta kodin jakamisesta enemmän tai vähemmän satunnaisten ihmisten kanssa. Parhaimmillaan olemme tulleet toimeen ja eläneet live and let live -tyyppisessä yhteisymmärryksessä, pahimmillaan kotielämä on ollut lähes sietämätöntä. (Kaikki varmasti muistavat ensimmäiset kämppikseni, legendaarisen vietnamilaiskaksikon... Minä ainakin muista elämäni loppuun asti.) Ikinä en ole kuitenkaan ystävystynyt tai tullut läheiseksi asuinkumppanini kanssa. Tiedän varmuudella, että on sellaisia ihmisiä joilla käy tuuri ja satunnaiskämppiksistä tulee hyviä ystäviä ja tärkeitä ihmisiä. Se on mahdollista! Omalle kohdalle tätä ei ole kuitenkaan osunut, ja usko alkaa vähän rakoilla. Minulla ei ole mitään havaintoa siitä, miten (tai edes missä kaupungissa) aion asua kun palaan Suomeen, mutta sen tiedän, että tämä vieraiden, itseni kanssa enemmän tai vähemmän yhteensopimattomien ihmisten kanssa asuminen tympii. Vaikka tarvitsenkin kipeästi oman oven, jonka voi laittaa kiinni kun tahtoo, olen myös sosiaalinen eläin ja pelkään että yksin jossain pikkuyksiössä nysvääminen saisi minut kiipeilemään seinille parissa kuukaudessa. Eikä toki unohdeta sitä, että yksiöt ovat budjettini tuolla puolen... Parasta olisi, jos voisin muuttaa saman katon alle yhden tai useamman sellaisen ihmisen kanssa, joista tiedän pitäväni ja joiden tiedän sietävän minua, vaikka tykkään lauleskella ja inhoan joskus tiskaamista. Käytännön seikat vain tuntuvat tulevan aina tämän järjestelyn tielle. Edessä on siis luultavasti taas tilanne, jossa voin vain sulkea silmät, toivoa parasta ja loikata tuntemattomaan.

***

Sain tänään luettua loppuun Erin Morgensternin kirjan The Night Circus, jonka aloitin varmaan marraskuun puolella tai viimeistään joulukuun alussa. Se tarttui kouraan kun vaeltelin Waterstonesilla hiplaamassa Buy one, get one half price -kirjoja ja muistin nähneeni siitä paljon positiivisia kommentteja. (En muuten tiedä, onko tämä pelkästään brittiläis-irlantilais-amerikkalainen ilmiö vai enkö ole Suomessa vain kiinnittänyt huomiota, mutta täällä kaikkien kirjojen kannet ja sisäkannet ovat täynnä superylistäviä kommentteja kaikista mahdollisista lähteistä. Kaikki kirjat ovat myös olleet ehdolla ainakin viiteen palkintoon, joista en ole ikinä kuullutkaan joten en tiedä, mitkä niistä ovat tärkeitä. Tämä johtaa siihen, että joka ikinen kirja vaikuttaa äärimmäisen merkittävältä, tärkeältä ja poikkeukselliselta, eikä minulla ole hajuakaan, mikä minun kannattaisi lukea. Hämmennyn. Tähän mennessä olen ostanut kaksi kirjaa joiden kannesta löytyy kehut pitämiltäni kirjailijoilta. En pitänyt kummastakaan.) Kun nyt vihdoin sain kyseisen teoksen loppuun, voin todeta että kirjamakuni ei ilmeisesti vastaa yleistä mielipidettä. Tarina alkoi kunnolla vetää vasta ihan loppuvaiheessa, mutta voin sanoa että siinä vaiheessa lähinnä odotin sen loppumista ja luin viimeiset luvut siksi ripeästi. Night Circus oli paljon kaunista pintaa ja hyvin vähän sisältöä. Kun se loppui, olin vihainen. Tuntuu, että minun on viime aikoina ollut mahdotonta löytää kirjoja, joista olisin pitänyt todella ja vilpittömästi. Viime vuosina en ole lukenut ollenkaan niin paljon kuin haluaisin, mutta vielä vähemmän olen törmännyt kirjoihin, jotka olisivat todella tehneet vaikutuksen. Halusin pitää The Night Circusista. Halusin pitää myös The Fault in Our Starsista paljon enemmän kuin pidin. Viimeisin George R. R. Martin oli enemmän projekti kuin lukukokemus. The Finkler Question on edelleen kesken, koska en vain tajua, mitä siitä pitäisi ajatella, enkä ole varma haluanko tajutakaan. J. K. Rowlingin The Casual Vacancy taitaa olla viimeisin kirja, johon todella rakastuin, mutta taidan olla aika yksin tämän näkemyksen kanssa. Minulle se teki sen, mitä haluan kirjan tekevän - pakotti ajattelemaan isoja ja tärkeitä asioita, pieniä ja tärkeitä asioita, suremaan maailman rumuutta, ihastelemaan sen kauneutta, nauramaan ja suuttumaan ja itkemään ja hymyilemään. Ei se toki ole ongelmaton tai täydellinen kirja, mutta minä satun pitämään siitä ja sain sen kanssa kokea pitkästä aikaa, miten ihanaa on ahmaista kirja parissa päivässä, kun siitä ei vain halua luopua. Sen jälkeen isoimmat kirjalliset ilot ovat irronneet vanhoista suosikeista. Angels in Americastakin ovat alkaneet sivut putoilla ahkeran lukemisen seurauksena. Haluaisin lisää sellaisia kirjoja, joita luen kunnes sivut irtoavat. Se tunne, kun löytää kirjan joka on kuin sielunkumppani ja paras ystävä, on niin hieno, sitä taiteen kuuluu saada aikaan! Lisää sanoista valmistettuja parhaita ystäviä minulle, kiitos!